Autotallissa tuoksui aseöljy, kuiva betoni ja hienoinen häivähdys koivuklapien tuohta. Se oli tuoksu, joka rauhoitti Seppoa enemmän kuin mikään muu maailmassa. Se oli järjestyksen tuoksu kaaoksen keskellä.
Seppo istui vanhan, tukevan työpöytänsä ääressä. Hänen edessään oli tarkka rivi pahvisia patruunarasioita: Sako Speedhead, 7.62x53R. Suomalaista laatutyötä, tarkoitettu alun perin ratakäyttöön ja linnustukseen, mutta Seppo tiesi niiden toimivan myös toisenlaisessa käyttötarkoituksessa, jos tilanne niin vaatisi. Hänen kätensä liikkuivat automaattisella, vuosikymmenten hiomalla rutiinilla. Hän avasi pahvirasian, kaatoi patruunat kämmenelleen ja ladoi ne vihreään, metalliseen M2A1-patruunalaatikkoon.
Kling, kling, kling.
Metalli vasten metallia. Ääni oli meditatiivinen.
Harva siviili ymmärsi, miksi patruunoiden poistaminen alkuperäispakkauksista oli kriittistä pitkäaikaissäilytyksessä. Pahvi ja paperi olivat orgaanisia materiaaleja. Ne imivät itseensä ilmankosteutta kuin sieni. Vuosien saatossa tuo kosteus alkaisi reagoida messingin kanssa, aiheuttaen hapettumista, verdigristä, joka voisi pahimmassa tapauksessa jumittaa aseen syöttöhäiriöön juuri silloin, kun laukauksen on lähdettävä. Lisäksi pahvissa käytetyt hapot saattoivat syövyttää hylsyjä. Seppo ei ottanut riskejä. Hänen varastonsa oli suunniteltu kestämään vuosikymmeniä, ei vain seuraavaan hirvijahtiin.
Jokaiseen täyteen metallilaatikkoon hän pudotti pussillisen silikageeliä kosteudenpoistajaksi, sulki tiiviin kumitiivisteellä varustetun kannen ja napsautti salvat kiinni. Lopuksi hän teipasi laatikon kylkeen maalarinteipin palan, johon kirjoitti tussilla sisällön ja päivämäärän.
20.8.2026. 7.62x53R. 400 kpl.
Taustalla, pöydän nurkalla, vanha mutta uskollinen Tivoli Audion radio suolsi eetteriin Ylen ykköskanavaa. Oli sunnuntai, kello lähestyi puoltapäivää. Se tarkoitti Kansanradiota.
Seppo hymähti itsekseen, kun radioon pääsi ääneen nainen, jonka ääni värisi tuohtumuksesta.
”...ja minä en ymmärrä tätä nykyistä sapelinkalistelua ollenkaan! Miksi meidän pitää provosoida itäistä naapuria tuomalla niitä amerikkalaisia koneita tänne? Kyllä minun nuoruudessani osattiin neuvotella. Rauha rakennetaan puhumalla, ei aseilla. Pitäisi ymmärtää toisenkin osapuolen turvallisuushuolet, eikä vain sokeasti juosta Naton talutusnuorassa...”
Seppo pudotti viimeisen patruunan laatikkoon ja nojasi taaksepäin. Hän ei tuntenut vihaa naista kohtaan. Päinvastoin, häntä melkein huvitti. Oli tavallaan lohdullista, että maailmassa oli vielä ihmisiä, joilla oli varaa olla tuolla tavalla naiiveja. Se oli ylellisyyttä, jonka Seppo ja muutaman muun kaltaiset olivat heille kovalla työllä ostaneet.
”Kaikkea kansaa mahtuu,” Seppo mutisi ääneen ja otti hörpyn jo jäähtyneestä kahvistaan. ”Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, rouva hyvä. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse huomata olevasi väärässä.”
Hän tiesi, että naisen maailmankuva perustui aikaan, jota ei enää ollut. Maailma oli muuttunut raaemmaksi, kyynisemmäksi ja nopeammaksi. Diplomatia ilman voimaa oli kuin musiikkia kuuroille – kaunista, mutta vailla vaikutusta.
Samassa autotalli pimeni.
Radio vaikeni kesken naisen vetoomuksen rauhanpuolustajien puolesta. Työpöydän loisteputket sammuivat napsahtaen. Ilmastointilaitteen hurina lakkasi.
Hiljaisuus oli täydellinen, mutta se kesti vain kaksi sekuntia.
Autotallin perältä, sähkökeskuksen suunnalta, kuului raskas KLONKS. Se oli ääni, jota Seppo rakasti: automatiikan kontaktori, joka erotti talon valtakunnanverkosta. Heti perään kuului invertterien vaimea, nouseva ininä.
Loisteputket välähtivät takaisin päälle, tosin aavistuksen himmeämpinä ennen kuin jännite tasaantui. Radio heräsi henkiin, tosin kanava oli hetkeksi kadonnut kohinaan ennen kuin digitaaliviritin löysi taajuuden uudelleen.
Sähkökatko.
Seppo ei hätkähtänyt. Hän vilkaisi kelloaan. 11:47. Aurinko paistoi ulkona kirkkaalta elokuun taivaalta. Hänen kiinteistönsä oli siirtynyt saarekkeeseen. Katon aurinkopaneelit tuottivat tällä hetkellä todennäköisesti noin 8 kilowattia tehoa, ja autotallin seinustalla olevat Powerwall-akut olivat täynnä. Talo pärjäisi omillaan helposti iltaan asti, ja jos kulutusta säännösteltäisiin, pitkälle seuraavaan päivään.
Silti, jokin häiritsi häntä.
Sähkökatkot eivät olleet harvinaisia haja-asutusalueella myrskyjen aikaan, mutta nyt oli tyyni, kirkas loppukesän päivä. Ei ukkosta, ei tuulta, ei lunta.
Seppo nousi tuoliltaan. Rutiinit olivat selkäytimessä. Vaikka aurinko paistoi, varautuja ei luota pelkkään onneen. Hän käveli autotallin takaovelle ja astui ulos auringonpaisteeseen.
Ilma oli lämmin ja seisova. Ampiaiset pörräsivät seinustalla olevien viinimarjapensaiden ympärillä. Seppo kiersi talon taakse, missä betonilaatan päällä seisoi säänkestävässä kotelossa järeä, 15 kVA:n dieselgeneraattori. Se oli hiljaa, kuten pitikin, sillä aurinkosähkö riitti kattamaan kuorman.
Seppo avasi generaattorin huoltoluukun ja kiersi polttoainetankin korkin auki. Mittatikku näytti vajaata täyttä. Hän haki vajasta keltaisen jerrykannun, jossa oli talvilaadun dieseliä – säilyvyyden vuoksi – ja kaatoi tankin piripintaan.
”Varmuus on paras vakuutus,” hän totesi taputtaessaan generaattorin kylkeä. Jos aurinko laskisi ja verkko ei palaisi, tämä kone pitäisi talon lämpimänä ja pakastimet kylminä viikkoja, kunhan dieseliä riittäisi. Ja Sepolla riitti. Maanalainen 3000 litran säiliö oli täynnä.
Hän palasi sisälle, mutta ei enää autotalliin. Hän suuntasi työhuoneeseensa, jota hän kutsui leikkisästi "tilannehuoneeksi". Se oli vuorattu kirjahyllyillä, mutta huomion vei nurkassa oleva työpiste. Kolme näyttöä, useita radiolaitteita ja skannereita.
Seppo istuutui ja herätti koneet. Internet toimi yhä – hänellä oli kuituyhteys, mutta varalla myös Starlink-satelliittilautanen katolla. Hän avasi Fingridin tilannekuvan.
Koko Etelä-Suomi hehkui punaisena.
”Kantaverkkovika,” Seppo luki ääneen. Ei tarkempaa tietoa. Mutta kartta kertoi karua kieltä. Katko ei ollut paikallinen. Se ulottui Helsingistä Tampereelle ja Turkuun.
Hän avasi toiselle näytölle Flightradar24:n ja MarineTrafficin. Ilmatila oli epäilyttävän tyhjä siviilikoneista. Transpondereita oli pimeänä. Merellä, Suomenlahdella, näkyi normaalia kauppaliikennettä, mutta reitit näyttivät... varovaisilta.
Seppo kytki päälle SDR-vastaanottimensa (Software Defined Radio). Näytölle piirtyi vesiputousnäkymä radiotaajuuksista. Hän skannasi viranomaisverkkoja (Virve oli salattu, mutta liikenteen määrän pystyi näkemään), ilmailutaajuuksia ja amatööriradioita.
Virve-taajuuksilla oli piikki. Tolpat olivat tapissa. Siellä puhuttiin nyt paljon, ja se salattu data virtasi vuolaana virtana. Ilmailutaajuuksilla oli hiljaista, liian hiljaista. Radioamatöörien toistimilla sen sijaan kävi kuhina.
”...onko teillä sähköt?” ”Pimeänä on, koko Vantaa.” ”Kuulin jysähdyksen, jossain Kehä III:n suunnalla...” ”Ei se mikään muuntaja ollut, se oli isompi.” ”Oletteko katsoneet uutisia? Yle ei näy...”
Huhut. Sodan ensimmäinen uhri on totuus, ja toinen on maltti. Seppo suodatti kuulemaansa ammattilaisen kyynisyydellä. Ihmiset panikoivat herkästi. Jysähdys voi olla rekan rengasrikko tai yliäänipamaus.
Mutta kokonaiskuva. Seppo piirsi sitä mielessään. Sunnuntaiaamu. Sorsastuksen aloituspäivä – paljon aseistettuja miehiä metsissä, mikä on sekä riski että voimavara. Laaja sähkökatko ilman sääsyytä. Epämääräiset havainnot ilmatilassa. Ja se radiossa aiemmin aamulla mainittu "ilmaliikennehäiriö", jota ei oltu tarkennettu.
Hän avasi selaimesta Telegramin. Tietyt OSINT-kanavat (Open Source Intelligence), joita hän seurasi. Siellä oli kuvia. Suttuisia, kännykällä otettuja videoita Hangon edustalta. Savujanoja taivaalla. Joku väitti nähneensä putoavan koneen. Toinen kuva näytti rannikkovartioston aluksia täydessä vauhdissa, aallot vaahdoten.
Yksi video pysäytti Sepon. Se oli kuvattu veneestä. Taustalla kuului jylinää, ja taivaalla näkyi siluetti. Se ei ollut matkustajakone. Se oli iso, raskas ja tumma. Ja sen vierellä lensi pienempiä, nopeita nuolenkärkiä.
Seppo tunsi kylmän väreen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hän oli nähnyt tuon siluetin oppikirjoissa. Tupolev. Raskas pommittaja tai ohjuslavetti.
”Ei helvetti,” hän kuiskasi. ”Se on alkanut.”
Tämä ei ollut harjoitus. Tämä ei ollut "hybridivaikuttamista" tai "kiusantekoa". Raskas kalusto Suomen ilmatilassa tarkoitti vain yhtä asiaa.
Puhelin pöydällä värähti. Se ei ollut tavallinen viestiääni, vaan nimenomaan Signal-sovelluksen merkkiääni, jonka Seppo oli asettanut vain harvoille ja valituille kontakteille.
Hän käänsi puhelimen näyttöä.
Lähettäjä: Pekka H.
Pekka Hirtelä. Pääministerin kansliapäällikkö. Mies, jonka kanssa Seppo oli jakanut teltan, hernekeiton ja muutaman varsin tukalan tilanteen rauhanturvaoperaatioissa Balkanilla 90-luvulla, ja myöhemmin toiminut harmaan alueen konsulttina, kun valtiovalta tarvitsi osaamista, jota ei löydy virallisista organisaatiokaavioista. Pekka oli mies, joka ei lähettänyt kissavideoita tai hyvän huomenen toivotuksia.
Viesti oli lyhyt. Kaksi sanaa.
”Oispa kaljaa.”
Seppo tuijotti näyttöä. Maallikolle viesti olisi vaikuttanut harmittomalta sunnuntaipäivän huokaukselta. Kaverusten väliseltä vitsiltä. Mutta heidän välisessään, vuosikymmeniä sitten sovitussa koodistossa se tarkoitti jotain aivan muuta.
Se ei tarkoittanut janoa. Se ei tarkoittanut illanviettoa.
Se tarkoitti: Tilanne on eskaloitunut hallitsemattomaksi. Viralliset kanavat ovat kompromettoituneet tai liian hitaita. Siirryimme juuri Defcon 1 -tasolle. Toimi itsenäisesti sovitun suunnitelman mukaan. Olet aktivoitu.
Seppo laski puhelimen hitaasti pöydälle. Hän ei vastannut viestiin. Kuittausta ei tarvittu, se olisi vain turha riski tietoliikenteessä.
Hän nousi tuolistaan. Hänen liikkeensä eivät olleet enää verkkaisia sunnuntaipäivän askareita. Ne olivat tarkkoja, taloudellisia ja nopeita.
Hän käveli eteiseen ja lukitsi ulko-oven turvalukon. Sitten hän palasi autotalliin. Hän katsoi pahvilaatikoita, joita oli vielä muutama jäljellä. ”Ne saavat odottaa,” hän sanoi hiljaa tyhjälle huoneelle.
Hän käveli autotallin perälle, siirsi sivuun raskaat talvirenkaat ja avasi niiden takana olevan vahvistetun teräskaapin. Sisällä lepäsi mattamustaa terästä ja komposiittia. Hänen työkalunsa.
Kansanradio oli vaiennut hetki sitten kokonaan, kun lähetysmastoista oli todennäköisesti loppunut varavoima tai ne oli kytketty alas. Talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota rikkoi vain jääkaapin vaimea hurina, joka sai voimansa katolta, auringosta.
Seppo veti syvään henkeä. Maailma ulkona oli ehkä suistumassa raiteiltaan, mutta täällä, tässä talossa, tässä linnakkeessa, Seppo oli valmis.
Oli aika lopettaa leikkiminen ja alkaa tehdä töitä.
