Skenaarioharjoitus 1, osa 3

Olemme ehkä varautuneet moniin ongelmiin, mutta usein varaudumme niihin asioihin, joihin uskomme. Tämän mahdollisuuden varjopuolena on se, että omista oletuksistamme lähtien emme välttämättä tule miettineeksi kaikkia vaihtoehtoja.

Varautujien Skenaarioharjoitukset vastaavat juuri tähän. Blogissa tullaan lähitulevaisuudessa julkaisemaan 25-osaisen blogisarja, jossa kuvataan 25 erilaista skenaariota.

Skenaariot ovat kestoltaan 1-5 blogipostausta, jotka ilmestyvät eri aikoihin. Skenaario pyrkii kertomaan ajallisesti tapahtumien etenemistä. Lukiessasi postauksia, voit mahdollisesti hymähdellä tai miettiä ja kommentoida, miten toimisit skenaarion tilanteessa niillä tiedoilla, joita sinulla on käytettävissäsi. Myöhemmin, kun tilanne etenee, voit miettiä, osuitko oikeaan.

Skenaarioharjoitus 1, osa 3 – Marraskuun pakkasyö

Marraskuusa syksyn valta alkaa Keski-Suomessa osoittaa taittumisen merkkejä. Syksyn ja pimeän lokakuun jälkeen marraskuussa on jo ripaus talven, mutta siitä huolimatta elohopea saattaa laskea öisin jopa hyytäviin lukemiin.

Mari Konolalle talven tulo sopi paremmin kuin hyvin. Keski-Suomessa Muuramessa asuvalle perheenäidille  kesäkausi oli ollut raskas: perheen lapset olivat sairastaneet flunssaa jatkuvasti. Sairastelukierre oli näkynyt suoraan Marin työtehossa: kun kotona piti hoitaa itkuisia flunssapotilaita, oma tutkimustyö oli häiriintynyt pahasti. Taidehistorian tohtorilakkia tavoittelevalle Marille takapakki oli tuntuva, sillä väitöskirjatyö oli aikataulustaan jäljessä muutenkin.

– Käy kaupassa ja osta keittoainekset ruoaksi. Tehdään kanakeittoa. Kuulitko uutiset? Tuo maitoa kanssa.

Mari lähetti WhatsApp-viestin puolisolleen, tietoverkkoinsinöörinä työskentelevälle Jonille. Sairaiden lapsien kanssa kotiin jäänyt Mari oli huolissaan ja epätietoinen. 

Aamupäivän askareet oli keskeyttänyt ylimääräinen uutislähetys, jonka mukaan ennennäkemätön määrä venäläisiä pakolaisia yrittää päästä rajan yli luvattomasti.

Rajalla oli ollut pitkään pieniä kahnauksia ja liki jokainen Euroopan maa oli viimeksi kuluneen vuoden aikana taistellut pakolaisongelman kanssa. Viranomaisten mukaan syytä huoleen ei kuitenkaan ole, Mari tuumi.

– Kyllä asiantuntijat nämä jutut hoitavat. Ongelmaa ratkotaan yhdessä Venäjän kanssa ja maiden välit ovat lämpimät ja luottamukselliset, kuten uutislähetyksessä puhunut dosentti korosti. Mari muisteli muutaman viikon takaista uutislähetystä, jossa Suomen presidentti oli kätellyt hymyillen Venäjän presidentti Kulgovan kanssa.

Marin huolehtiessa Joni saapui ostosten kanssa kotiin. Ostoksia jääkaappiin pakatessa Mari huomasi miehensä huolestuneen ilmeen.

– En saa vapaata huomiseksi. Pitää mennä ylitöihin ja olla myös ylitöissä huomenna täyden päivän päälle. Jotain yllättäviä huoltojuttuja ton Tikkakosken verkkolaitteissa. Pomo meinas tulla linjoja myöten kun sanoin ettei kauheasti kiinnostas tulla, joten lupauduin. Se on ihan hermona. Pitäisi kuulemma mennä töihin heti kun mahdollista.

Kuusi vuotta miehensä kanssa naimisissa olleelle Marille yllätyskomennus ei tullut yllätyksenä. Tietoverkot ovat kansakunnan verisuonia. Kun mies on tietoverkkoinsinööri, hän on kuin yhteiskunnan kirurgi. Milloin tukkeuma jossain uhkasi yhteiskuntaa, Joni kutsuttiin töihin nopeasti ja arvaamatta. Mari tapasi laskea leikkiä siitä, että hälytys- ja ylityörahoilla oli jo kuitattu perheen molemmat henkilöautot.

Joni vastusteli esimiestään minkä pystyi ja lähti töihin vasta ruoan jälkeen. Mari jäi nukuttamaan lapsia ja siirtyi urakan jälkeen olohuoneeseen. Suunnitelmat illan elokuvasta unohtuivat nopeasti: sähkökatkos pimensi omakotitalon.

Leffa oli uusinta, joten Mari suuntasi hiljaisen kirosanan ja vartin odottelun jälkeen makuuhuoneeseen. Muutaman kilometrin päässä Muuramen keskustasta sijaitsevan omakotitalon sähkökatkot olivat harvinaisia, mutta ei tavattomia.

Aamulla Mari heräsi yllättyneenä. Horisontista pilkistävä aurinko antoi lupauksen aamun sarastuksesta ja loi apua pimeyteen. Yllätyksekseen Mari nähnyt Jonia missään. Yleensä korjauskeikat kestävät vain muutamia tunteja, sillä työaikalaki rajoittaa ylitöidenkin määrää. Jopa insinööreillä, mari myhähti itsekseen.

Toinen yllätys kohtasi Maria eteisessä: valokatkaisija ei totellut vieläkään. Sähkökatko oli jatkunut jo yhdeksättä tuntia. Mari aikoi soittaa Jonille, mutta Applen älypuhelin oli yön aikana luovuttanut: tyhjällä akulla puhelin oli käytettävyydeltään verrattavissa verkonpainoon.

Yö oli ollut kylmä. Lämpömittari näytti aamuseitsemän aikaan viittätoista pakkasastetta. Hallan kolea koura alkoi etäisesti tuntua myös asunnon sisällä, jossa lämpötila oli laskenut normaalista 25 asteesta yhdeksääntoista. 

Mari muisteli sen olevan asuntojen sisälämpötilasuositus, vaikka ei pystynytkään tajuamaan ihmisiä, jotka pystyivät elämään kodeissaan siinä lämpötilassa.

Normaalisti Mari avaisi aamunsa kahvilla, lukemalla tabletilla Iltalehden ja tarkistamalla Facebookin tuoreimmat juorut ennen lasten heräämistä. Nyt mikään aktiviteetti ei onnistuisi, joten Mari päätti vääntäytyä takaisin nukkumaan.

Uni ei kuitenkaan tullut. Tiedonpuutteen ruokkima huoli alkoi kalvaa Marin sisintä. Miksi Joni ei tullut kotiin? Oliko jotain tapahtunut, liikenneonnettomuus ehkä? Hänelle ei olisi voitu soittaa, sillä puhelimen akku loppui kesken yön. Entäpä sähkökatkos. Olikohan sähkölasku varmasti maksettu?

Mietteiden aikana uni vei lopulta voiton. Mari näki aamun torkutuskohmassa hajanaista unta Jonista ja toimiston vaaleasta sihteeriköstä. Suttura piteli Marin miestä otteessaan ja hymyili tietäväisesti kourien Jonin haaroväliä.

– Senkin petturi, Mari heräsi säpsähtäen omaa puhettaan. Unimaailma oli vienyt mennessään. 

Kello oli kymmenen ja ulkoa heijastuva päivänpaiste valaisi huoneita. Lapset olivat vielä unessa, ihme kyllä. Sitkeä flunssa verottaa ikiliikkujaksi veikatut Konolan lapsetkin, Mari mietti.

Kadulta kuuluva meteli keskeytti jälkikasvuaan oven raosta ihailevan Marin mietteet. Nopean siirtymän jälkeen kadun puoleiselle ovelle ehtinyt Mari veikkasi aluksi sirkuksen saapuneen kaupunkiin. Ei, ei sittenkään, kyseessä taitaakin olla varusmiesten paraati.

Mari avasi oven ja kuunteli tarkemmin maastokuorma-autosta kuuluvaa meteliä.
”…on otettava yhteyttä viranomaisiin. Vettä ja muonaa jaetaan kaksi kertaa päivässä. Omat astiat mukaan”.

Mari oli ymmällään, kunnes malttoi kuunnella toistuvan kuulutuksen pariin kertaan. Henki salpautui. Kuulutuksen mukaan asevelvollisten oli otettava yhteyttä viranomaisiin. Kadulla jaettaisiin vettä, huopia ja ruokaa kahdesti päivässä.

Mari oli poissa tolaltaan. Mitä oli tapahtunut? Hän syöksyi sisälle ja yritti lukea verkosta uutiset. Tabletissa oli edelleen akkua, mutta verkkoyhteys ei toiminut vieläkään. Radio ei toiminut ilman sähköä. Kofeiininpuute teki olosta kohmeloisen ja aamupuuron väliinjäänti tuntui mahassa.

Viimein Mari kaappasi juuri heränneen nuorimmaisensa kainaloon ja päätti kysyä asiasta maastokuorma-auton ympärillä parveilevilta ihmisiltä.

Mari Konola palasi sisään tasan yhdeksän minuuttia myöhemmin. Hän ei itse tiennyt sitä, sillä normaalisti suloisen punertavat posket olivat kalmanvalkeat. Otsalta valui kylmä hiki.

Ahdisti. 

Hengästytti. 

Mari tavaili itkuisena sanoja, jotka muonituksesta vastannut palolaitoksen mies oli kertonut hänelle vain tuokiota aikaisemmin.

Sabotaasi.
Pommi-isku.
Tikkakoski.
Poikkeustilalaki.
Liikekannallepano.
Säännöstely.
Venäjä.

Mari yritti soittaa Jonille, mutta muisti aikeidensa mahdottomuuden iPhonen mustasta näytöstä. Akku oli loppunut ja tietoyhteiskunnan portit sulkeutuneet. 

Hän lysähti eteisen ulko-ovea vasten.

Pää painui käsiin. Mari itki hysteerisesti. 
Ei tietoa Jonista. Ei sähköä. Ei tietoa mistään. Nälkä. Mitä nyt?