Skenaarioharjoitus 3 - Luku 2: Pyhäpäivän rutiinit

Autotallissa tuoksui aseöljy, kuiva betoni ja hienoinen häivähdys koivuklapien tuohta. Se oli tuoksu, joka rauhoitti Seppoa enemmän kuin mikään muu maailmassa. Se oli järjestyksen tuoksu kaaoksen keskellä.

Seppo istui vanhan, tukevan työpöytänsä ääressä. Hänen edessään oli tarkka rivi pahvisia patruunarasioita: Sako Speedhead, 7.62x53R. Suomalaista laatutyötä, tarkoitettu alun perin ratakäyttöön ja linnustukseen, mutta Seppo tiesi niiden toimivan myös toisenlaisessa käyttötarkoituksessa, jos tilanne niin vaatisi. Hänen kätensä liikkuivat automaattisella, vuosikymmenten hiomalla rutiinilla. Hän avasi pahvirasian, kaatoi patruunat kämmenelleen ja ladoi ne vihreään, metalliseen M2A1-patruunalaatikkoon.

Kling, kling, kling.

Metalli vasten metallia. Ääni oli meditatiivinen.

Harva siviili ymmärsi, miksi patruunoiden poistaminen alkuperäispakkauksista oli kriittistä pitkäaikaissäilytyksessä. Pahvi ja paperi olivat orgaanisia materiaaleja. Ne imivät itseensä ilmankosteutta kuin sieni. Vuosien saatossa tuo kosteus alkaisi reagoida messingin kanssa, aiheuttaen hapettumista, verdigristä, joka voisi pahimmassa tapauksessa jumittaa aseen syöttöhäiriöön juuri silloin, kun laukauksen on lähdettävä. Lisäksi pahvissa käytetyt hapot saattoivat syövyttää hylsyjä. Seppo ei ottanut riskejä. Hänen varastonsa oli suunniteltu kestämään vuosikymmeniä, ei vain seuraavaan hirvijahtiin.

Jokaiseen täyteen metallilaatikkoon hän pudotti pussillisen silikageeliä kosteudenpoistajaksi, sulki tiiviin kumitiivisteellä varustetun kannen ja napsautti salvat kiinni. Lopuksi hän teipasi laatikon kylkeen maalarinteipin palan, johon kirjoitti tussilla sisällön ja päivämäärän.

20.8.2026. 7.62x53R. 400 kpl.

Taustalla, pöydän nurkalla, vanha mutta uskollinen Tivoli Audion radio suolsi eetteriin Ylen ykköskanavaa. Oli sunnuntai, kello lähestyi puoltapäivää. Se tarkoitti Kansanradiota.

Seppo hymähti itsekseen, kun radioon pääsi ääneen nainen, jonka ääni värisi tuohtumuksesta.

”...ja minä en ymmärrä tätä nykyistä sapelinkalistelua ollenkaan! Miksi meidän pitää provosoida itäistä naapuria tuomalla niitä amerikkalaisia koneita tänne? Kyllä minun nuoruudessani osattiin neuvotella. Rauha rakennetaan puhumalla, ei aseilla. Pitäisi ymmärtää toisenkin osapuolen turvallisuushuolet, eikä vain sokeasti juosta Naton talutusnuorassa...”

Seppo pudotti viimeisen patruunan laatikkoon ja nojasi taaksepäin. Hän ei tuntenut vihaa naista kohtaan. Päinvastoin, häntä melkein huvitti. Oli tavallaan lohdullista, että maailmassa oli vielä ihmisiä, joilla oli varaa olla tuolla tavalla naiiveja. Se oli ylellisyyttä, jonka Seppo ja muutaman muun kaltaiset olivat heille kovalla työllä ostaneet.

”Kaikkea kansaa mahtuu,” Seppo mutisi ääneen ja otti hörpyn jo jäähtyneestä kahvistaan. ”Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, rouva hyvä. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse huomata olevasi väärässä.”

Hän tiesi, että naisen maailmankuva perustui aikaan, jota ei enää ollut. Maailma oli muuttunut raaemmaksi, kyynisemmäksi ja nopeammaksi. Diplomatia ilman voimaa oli kuin musiikkia kuuroille – kaunista, mutta vailla vaikutusta.

Samassa autotalli pimeni.

Radio vaikeni kesken naisen vetoomuksen rauhanpuolustajien puolesta. Työpöydän loisteputket sammuivat napsahtaen. Ilmastointilaitteen hurina lakkasi.

Hiljaisuus oli täydellinen, mutta se kesti vain kaksi sekuntia.

Autotallin perältä, sähkökeskuksen suunnalta, kuului raskas KLONKS. Se oli ääni, jota Seppo rakasti: automatiikan kontaktori, joka erotti talon valtakunnanverkosta. Heti perään kuului invertterien vaimea, nouseva ininä.

Loisteputket välähtivät takaisin päälle, tosin aavistuksen himmeämpinä ennen kuin jännite tasaantui. Radio heräsi henkiin, tosin kanava oli hetkeksi kadonnut kohinaan ennen kuin digitaaliviritin löysi taajuuden uudelleen.

Sähkökatko.

Seppo ei hätkähtänyt. Hän vilkaisi kelloaan. 11:47. Aurinko paistoi ulkona kirkkaalta elokuun taivaalta. Hänen kiinteistönsä oli siirtynyt saarekkeeseen. Katon aurinkopaneelit tuottivat tällä hetkellä todennäköisesti noin 8 kilowattia tehoa, ja autotallin seinustalla olevat Powerwall-akut olivat täynnä. Talo pärjäisi omillaan helposti iltaan asti, ja jos kulutusta säännösteltäisiin, pitkälle seuraavaan päivään.

Silti, jokin häiritsi häntä.

Sähkökatkot eivät olleet harvinaisia haja-asutusalueella myrskyjen aikaan, mutta nyt oli tyyni, kirkas loppukesän päivä. Ei ukkosta, ei tuulta, ei lunta.

Seppo nousi tuoliltaan. Rutiinit olivat selkäytimessä. Vaikka aurinko paistoi, varautuja ei luota pelkkään onneen. Hän käveli autotallin takaovelle ja astui ulos auringonpaisteeseen.

Ilma oli lämmin ja seisova. Ampiaiset pörräsivät seinustalla olevien viinimarjapensaiden ympärillä. Seppo kiersi talon taakse, missä betonilaatan päällä seisoi säänkestävässä kotelossa järeä, 15 kVA:n dieselgeneraattori. Se oli hiljaa, kuten pitikin, sillä aurinkosähkö riitti kattamaan kuorman.

Seppo avasi generaattorin huoltoluukun ja kiersi polttoainetankin korkin auki. Mittatikku näytti vajaata täyttä. Hän haki vajasta keltaisen jerrykannun, jossa oli talvilaadun dieseliä – säilyvyyden vuoksi – ja kaatoi tankin piripintaan.

”Varmuus on paras vakuutus,” hän totesi taputtaessaan generaattorin kylkeä. Jos aurinko laskisi ja verkko ei palaisi, tämä kone pitäisi talon lämpimänä ja pakastimet kylminä viikkoja, kunhan dieseliä riittäisi. Ja Sepolla riitti. Maanalainen 3000 litran säiliö oli täynnä.

Hän palasi sisälle, mutta ei enää autotalliin. Hän suuntasi työhuoneeseensa, jota hän kutsui leikkisästi "tilannehuoneeksi". Se oli vuorattu kirjahyllyillä, mutta huomion vei nurkassa oleva työpiste. Kolme näyttöä, useita radiolaitteita ja skannereita.

Seppo istuutui ja herätti koneet. Internet toimi yhä – hänellä oli kuituyhteys, mutta varalla myös Starlink-satelliittilautanen katolla. Hän avasi Fingridin tilannekuvan.

Koko Etelä-Suomi hehkui punaisena.

”Kantaverkkovika,” Seppo luki ääneen. Ei tarkempaa tietoa. Mutta kartta kertoi karua kieltä. Katko ei ollut paikallinen. Se ulottui Helsingistä Tampereelle ja Turkuun.

Hän avasi toiselle näytölle Flightradar24:n ja MarineTrafficin. Ilmatila oli epäilyttävän tyhjä siviilikoneista. Transpondereita oli pimeänä. Merellä, Suomenlahdella, näkyi normaalia kauppaliikennettä, mutta reitit näyttivät... varovaisilta.

Seppo kytki päälle SDR-vastaanottimensa (Software Defined Radio). Näytölle piirtyi vesiputousnäkymä radiotaajuuksista. Hän skannasi viranomaisverkkoja (Virve oli salattu, mutta liikenteen määrän pystyi näkemään), ilmailutaajuuksia ja amatööriradioita.

Virve-taajuuksilla oli piikki. Tolpat olivat tapissa. Siellä puhuttiin nyt paljon, ja se salattu data virtasi vuolaana virtana. Ilmailutaajuuksilla oli hiljaista, liian hiljaista. Radioamatöörien toistimilla sen sijaan kävi kuhina.

”...onko teillä sähköt?” ”Pimeänä on, koko Vantaa.” ”Kuulin jysähdyksen, jossain Kehä III:n suunnalla...” ”Ei se mikään muuntaja ollut, se oli isompi.” ”Oletteko katsoneet uutisia? Yle ei näy...”

Huhut. Sodan ensimmäinen uhri on totuus, ja toinen on maltti. Seppo suodatti kuulemaansa ammattilaisen kyynisyydellä. Ihmiset panikoivat herkästi. Jysähdys voi olla rekan rengasrikko tai yliäänipamaus.

Mutta kokonaiskuva. Seppo piirsi sitä mielessään. Sunnuntaiaamu. Sorsastuksen aloituspäivä – paljon aseistettuja miehiä metsissä, mikä on sekä riski että voimavara. Laaja sähkökatko ilman sääsyytä. Epämääräiset havainnot ilmatilassa. Ja se radiossa aiemmin aamulla mainittu "ilmaliikennehäiriö", jota ei oltu tarkennettu.

Hän avasi selaimesta Telegramin. Tietyt OSINT-kanavat (Open Source Intelligence), joita hän seurasi. Siellä oli kuvia. Suttuisia, kännykällä otettuja videoita Hangon edustalta. Savujanoja taivaalla. Joku väitti nähneensä putoavan koneen. Toinen kuva näytti rannikkovartioston aluksia täydessä vauhdissa, aallot vaahdoten.

Yksi video pysäytti Sepon. Se oli kuvattu veneestä. Taustalla kuului jylinää, ja taivaalla näkyi siluetti. Se ei ollut matkustajakone. Se oli iso, raskas ja tumma. Ja sen vierellä lensi pienempiä, nopeita nuolenkärkiä.

Seppo tunsi kylmän väreen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hän oli nähnyt tuon siluetin oppikirjoissa. Tupolev. Raskas pommittaja tai ohjuslavetti.

”Ei helvetti,” hän kuiskasi. ”Se on alkanut.”

Tämä ei ollut harjoitus. Tämä ei ollut "hybridivaikuttamista" tai "kiusantekoa". Raskas kalusto Suomen ilmatilassa tarkoitti vain yhtä asiaa.

Puhelin pöydällä värähti. Se ei ollut tavallinen viestiääni, vaan nimenomaan Signal-sovelluksen merkkiääni, jonka Seppo oli asettanut vain harvoille ja valituille kontakteille.

Hän käänsi puhelimen näyttöä.

Lähettäjä: Pekka H.

Pekka Hirtelä. Pääministerin kansliapäällikkö. Mies, jonka kanssa Seppo oli jakanut teltan, hernekeiton ja muutaman varsin tukalan tilanteen rauhanturvaoperaatioissa Balkanilla 90-luvulla, ja myöhemmin toiminut harmaan alueen konsulttina, kun valtiovalta tarvitsi osaamista, jota ei löydy virallisista organisaatiokaavioista. Pekka oli mies, joka ei lähettänyt kissavideoita tai hyvän huomenen toivotuksia.

Viesti oli lyhyt. Kaksi sanaa.

”Oispa kaljaa.”

Seppo tuijotti näyttöä. Maallikolle viesti olisi vaikuttanut harmittomalta sunnuntaipäivän huokaukselta. Kaverusten väliseltä vitsiltä. Mutta heidän välisessään, vuosikymmeniä sitten sovitussa koodistossa se tarkoitti jotain aivan muuta.

Se ei tarkoittanut janoa. Se ei tarkoittanut illanviettoa.

Se tarkoitti: Tilanne on eskaloitunut hallitsemattomaksi. Viralliset kanavat ovat kompromettoituneet tai liian hitaita. Siirryimme juuri Defcon 1 -tasolle. Toimi itsenäisesti sovitun suunnitelman mukaan. Olet aktivoitu.

Seppo laski puhelimen hitaasti pöydälle. Hän ei vastannut viestiin. Kuittausta ei tarvittu, se olisi vain turha riski tietoliikenteessä.

Hän nousi tuolistaan. Hänen liikkeensä eivät olleet enää verkkaisia sunnuntaipäivän askareita. Ne olivat tarkkoja, taloudellisia ja nopeita.

Hän käveli eteiseen ja lukitsi ulko-oven turvalukon. Sitten hän palasi autotalliin. Hän katsoi pahvilaatikoita, joita oli vielä muutama jäljellä. ”Ne saavat odottaa,” hän sanoi hiljaa tyhjälle huoneelle.

Hän käveli autotallin perälle, siirsi sivuun raskaat talvirenkaat ja avasi niiden takana olevan vahvistetun teräskaapin. Sisällä lepäsi mattamustaa terästä ja komposiittia. Hänen työkalunsa.

Kansanradio oli vaiennut hetki sitten kokonaan, kun lähetysmastoista oli todennäköisesti loppunut varavoima tai ne oli kytketty alas. Talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota rikkoi vain jääkaapin vaimea hurina, joka sai voimansa katolta, auringosta.

Seppo veti syvään henkeä. Maailma ulkona oli ehkä suistumassa raiteiltaan, mutta täällä, tässä talossa, tässä linnakkeessa, Seppo oli valmis.

Oli aika lopettaa leikkiminen ja alkaa tehdä töitä.

Skenaarioharjoitus 3 - Osa 1: Mitä helvettiä?

Skenaarioharjoitus 3 - Osa 1: Mitä helvettiä?

Olemme ehkä varautuneet moniin ongelmiin, mutta usein varaudumme niihin asioihin, joihin uskomme. Tämän mahdollisuuden varjopuolena on se, että omista oletuksistamme lähtien emme välttämättä tule miettineeksi kaikkia vaihtoehtoja.

Varautujien Skenaarioharjoitukset vastaavat juuri tähän. Blogissa tullaan lähitulevaisuudessa julkaisemaan 25-osaisen blogisarja, jossa kuvataan 25 erilaista skenaariota.

Skenaariot ovat kestoltaan 1-5 blogipostausta, jotka ilmestyvät eri aikoihin. Skenaario pyrkii kertomaan ajallisesti tapahtumien etenemistä. Lukiessasi postauksia, voit mahdollisesti hymähdellä tai miettiä ja kommentoida, miten toimisit skenaarion tilanteessa niillä tiedoilla, joita sinulla on käytettävissäsi. Myöhemmin, kun tilanne etenee, voit miettiä, osuitko oikeaan.

----------

Perjantai on viikon paras päivä.

Ainakin jos kysyy Alkon kirjanpitäjältä. Suomalaiseen luterilaiseen työmoraaliin kuuluu kyllä kova työnteko, mutta kova työnteko vaatii vähintään yhtä kovat huvit.

Juuri näille hupipoluille myös Seppo asteli tavallista keveämmin askelin. Talviloma oli ammattisotilaalla vähän erikoiseen aikaan, milloin nyt sattuikaan päällikkö sitä myöntämään. Tänä vuonna Seppo oli saanut kiristettyä kapteenilta erityislomaa 20-vuotisen virkauransa vuoksi myönnetyn lisälomaviikon avulla.

Marraskuu saattoi olla vähän outo valinta talvilomaksi – laskettelurinteet eivät olleet vielä auki ja syyslomat olivat vasta takana päin. Massasta poikkeaminen ei kuitenkaan haitannut Seppoa, joka oli aina pitänyt omia polkujaan massavaihtoehtoja parempana.

Peruskoulun jälkeen maanviljelijän töitä tehnyt Seppo ei voinut ylpeillä akateemisellä opintorekisterillä, mutta sitäkin enemmän hän oli elämänsä aikana tehnyt töitä. Työ oli lopulta vaatettanut hänet ja siinä samalla vaimon ja kaksi nyt jo aikuiseksi ehtinyttä lasta. Maatöiden jälkeen ura oli jatkunut ensin rakennuksilla, sitten rekkamiehenä ja myöhemmin – vastahakoisesti suoritetun palveluksen jälkeen – yllättäen Puolustusvoimilla, joihin metsästystä harrastaneen Sepon taitopaletti oli sopinut loistavasti. Raha ei haise, hän muisti tuumineensa, mutta vuosien aikana pahimmat asennevammat Suomen asevelvollisuusarmeijaa kohtaan olivat valuneet pois. Ketjutettujen määräaikaisuuksien jälkeen käyty opisto oli siunannut mielekkään työn sissikouluttajana. Palkalla ei menty kuuhun, mutta Seppo viettikin aikaansa lähinnä kotona ja mökillään.

Ylellisyys ja luksus eivät olisi olleet ensimmäisiä sanoja joilla Sepon harvalukuiset ystävät olisivat kuvanneet Jyväskylän maalaiskylässä syntynyttä 54-vuotiasta erämiestä. Päinvastoin – Seppoa tuskin löytyisi samasta sanakirjastakaan näiden termien kanssa.

Rankka työ vaatii rankat huvit. Korkin Seppo pisti kiinni jo kuusi vuotta sitten. Liian myöhään, sillä kosteiden lomien vuoksi vaimo ja lapset eivät enää jaa samaa taloutta. Tarpeeksi aikaisin säästämään hengen ja pidentämään elämää, Seppo lohduttaa itseään. Vanhan vitsin mukaan viina kaataa enemmän sotilaita kuin vihollisen luodit. Vitsi on niin tosi, että huumori jää totuuden alle.

Marraskuun lopussa luonto on kauneimmillaan. Ensimmäiset Pohjois-Karjalaiset pakkasyöt nitistävät hirvikärpäset ja jäätynyt metsämaa on ennen lunta helppokulkuista. Valoa riittää vielä luonnosta nauttimiseen, mutta tilanne muuttuisi pian. Sepolle valoisan tunnit riittivät, sillä sähköttömässä erämökissä hän nautti erityisesti makuukammarissa lukemisesta – sekin oli parasta kolmen kynttilän varjoissa.

Marraskuun lopussa neljän viikon kesäloma oli lopussa. Lapsista syntymäpäivälahjaksi saatu Android-älypuhelin oli uuvahtanut jo ensimmäisen päivän jälkeen, mutta mitäpä älypuhelimella tiettömän taipaleen takana tekisi sen enempää kuin älyttömälläkään.

Vaikka Seppo ei halunnut sitä itselleen myöntää, suloisat lomapäivät erämökissä olivat lähestymässä loppuaan. Paluu töihin koittaisi ensi viikolla, samalla hetkellä kun puhelin alkaisi piristä, uutiset kulkea ja varusmiehet töhöillä.

Seppo valitsi aikanaan mökkinsä paikan järven perusteella. Etäinen kookas järvi oli Sepon valinta erityisesti siksi, että se ruokkisi perhettä myös siinä tapauksessa, että töistä tulisi potkut ja elämä koittelisi muutenkin. Tietyssä mielessä Seppo oli siis kotisurvari.

Jokasyksyiseen erämökin säilömistoimenpiteisiin kuuluivat roskien poltto, veneen suojaus ja mökin ikkunoiden naulaus. Erämökki kuin erämökki, vandaaleja liikkuu kaikkialla. Tällä kertaa normaali prosessi jäi kuitenkin kesken, sillä suojakehikoita varastosta kaivanut Seppo kuuli kesken työnsaran ihmisten juttelua.

Mökkinsä takaa kuuluvan puheenparren etäisyys väheni. Seppo oli saamassa vieraita, joita hän ei odottanut. Vaikka Seppo oli kouluttajan oikeastaan asiakaspalvelija, pohjimmiltaan hän oli erakkoluonne. Vaikka luonteeseen en toisaalta mahtunut lainkaan ihmisvihaa, ura Puolustusvoimissa oli selkeästi näyttänyt ihmisolennon geneettiset taipumukset lajivihaan. Vaikka Seppo ei sitä toimiessaan miettinyt, mahdollisesti juuri tämä fakta sai hänet varmistamaan lonkalla kulkevan, lähinnä yllättävää karhuhavaintoa vastaan suunnatun .45ACP-pistoolin läsnäolon.

Colt M1911 -mallin mukaisesti valmistettu siviiliase oli ollut Sepolla kymmeniä vuosia. Hyvällä pidolla ja säännöllisellä huollolla sen kunto oli mitä mainioin. Osumiskyky oli tosin hieman arvoitus, sillä viime aikoina aikaa harjoittelulle ei ole juuri ollut.

Ensireaktio hävetti Seppoa, tilanteen tajuttuaan hän hellitti otteensa pistoolikahvasta ja lähti rohkeasti kohti lähentyvää ääntä. Kukaties eksyneitä marjastajia tai alueen uuden sukupolven metsästäjiä.

Epäluulonsa taka-alalle pakottaneen Seppo Ripasen elämässä mikään ei ollut tapahtunut niin nopeasti kuin seuraava 45 sekunnin aikajakso.

Kulman takaa tulijoita tervehtinyt Seppo oli ehtinyt tajuta vain vasaralla naamana isketyn yllätyksen: tulijajoukko oli kolmen hengen ryhmä, joka kantoi 5.45-kaliiberin AK-74-kivääreitä, Venäjän federaation maastokuviota ja sissitoiminnastakin tuttua suurta rinkkaa.

Tämä yksityiskohta ei sinällään olisi aiheuttanut ihmetystä suurempaa reaktiota, mutta tulijoiden aggressiivinen käytös ei jättänyt tulkinnan varaa. Ensitöikseen kiväärinsä Seppoon suunnannut ryhmä oli liikkeillä pahoin aikein: sen olisi todennut ilmasta sokeakin tarkastelija.

Sepon aivot toimivat vanhat sissikouluttajan herkistynein refleiksein. Harmaalla aineella kesti sekunti huomata ja analysoida tulijoiden aggressiivisuus aseiden kanssa, aivosoluilla kaksi sekunti lisää tajuta hengenvaara ja käsillä 2,5 sekunti enemmän vetäistä M1911-pistooli lonkkakotelosta ja suunnata kolme luotia jokaista tulijaa kohtaan.

Tilanne oli ohi ennen kuin kukaan kertoi tilannetta Sepolle. Vanha koulutus toimi ja lihasmuistiin tuhansien toistojen myötä iskostuneet liikkeet toimivat ilman hienomotorista kontrollia. Painava mutta hidas .45ACP -kaliiberin luoti teki sekunneissa tyhjäksi kolmen ihmiskohtalon unelmat tulevaisuudesta.

Sepon edessä makasi kolme kuollutta metsästäjää.

Seppo lyyhistyi samalla maahan epäuskoisena. Hän ajatteli elämänsä olevan ohi. Seuraavassa hetkessä hänet raahattaisiin oikeusistuimeen kolmen venäjäläisen metsästäjän murhasta. Vaikka vankilat ovat Suomessa laadukkaita, sielu kuolee niissä tylsyyteen.

Itsesäälin keskeltä Seppo nousi takaisin tilanteen tasalla. Ilmiön syynä oli tilanteen yleiskatsaus: jokin ei ollut kunnossa. Metsästäjien aseet olivat uusia, yhdessä oli laadukas lämpöoptiikkaa ja kaikilla oli mukanaan kalliit sotilasradiot.

Seppo teki päätökset, eikä aikaillut. Hän juoksi epätoivoisen miehen vimmalla lähimmälle tielle kolmen kilometrin päähän ja ajoi ojanpenkkaan jätetyllä autollaan lähimmälle huolto-asemalle. Miksi hän teki näin, ei ollut täysin selvää hänelle itselleenkään. Ehkä hän ei aikonut jäädä kiinni, ehkä hän halusi tarrata siihen loputtoman epätodennäköiseen tapahtumaan, että hän oli koko elämänsä harjoitellun epätodennäköiseen hyökkäykseen, joka nyt todennäköisesti oli tapahtunut.

Näky oli lohduton ja tuki sielun nurkassa piilevää toivoa siitä, että ei olisi murhaaja vaan sotilas. Ajatus toi toivoa, sillä se tarkoittaisi että hän ei olisi murhaaja – sitä hän ei olisi koskaan itsestään uskonut. 30-vuotinen ura sotilaana oli valmistellut hänen ihmisen hengen riistoon, mutta ei sen henkiseen puoleen.

Seppo ehti miettiä sotaoikeutta ja sotilaiden isiään kaipaamaan jääneiden pikkutyttöjen ilmeitä. Itkeviä leskiä ja kaikkea sitä aiheuttamaansa surua.

Entisen ABC-aseman loistelias rakennus oli raunioina. Kantatiellä sen vierellä oli tonneittain metalliromua. Miehistönkuljetusvaunuja, kuorma-autoja ja tankkeja.

Näky antoi Sepolle lohtua siitä, että toinen vaihtoehto olisi ollut vielä huonompi. Myös hänellä oli tytär, vaikka pellavaiset pikkutytön prinsessakutrit olivat jo aikaa sitten vaihtuneet aikuisen naisen määrätietoisesti muotoiltuun hiuksistoon. 

Seppo lyyhistyi maahan ja suojautui rakennukseen miettien, näkikö unta. Viimeisen neljän tunnin tapahtumat eivät muodostaneet mitään järkevää jatkumoa.

Hän ei tiennyt mistään mitään – hän tarvitsi tietoa suunnitelmaan. Hänellä ei ollut resursseja – niitä tarvitaan heti. Kokeneen sissikouluttajan aivot oli koulittu ajatusmaailmaan, jonka mukaan pärjätä pitää omillaan. 

Kysymykset täyttivät mielen.

Oliko Suomessa syttynyt sota? Mitä helvettiä nyt pitäisi tehdä? Missä rakkaat ovat? Miten sammuttaa rivakan lenkin tuottama jano?

Seppo mietti kuumeisesti mutta asiat eivät olleet mustavalkoisia. Sotilaana hän oli tottunut käskyihin joita toteuttaa, mutta nyt käskyjä ei ollut.

"Keksi jotain Seppo, saatanan runkkari. Suunnitelma - idea - toiminta!"

Hengitys tasaantui ja Seppo ehti pohtia asioita. Pää oli koulutuksesta huolimatta sekainen ja ajatukset harhailivat kuin humalainen vappubileissä. Ei ollut helppoa miettiä seuraavia askeleita samalla kun tajuaa, että saattaa olla paraikaa kohdettaan etsivän tarkka-ampujan tähtäimessä.

Seppo antoi itselleen vielä sekunnin, laittoi silmänsä kiinni ja hengitti rauhallisesti. Valituissa Paloissa kerrottiin aikanaan sen poistavan turhaa stressiä ja rauhoittavan mieltä. Seppo muistaa lukeneensa asiasta anopin kesämökin paskahuussissa.

Olisipa hän nytkin anoppilassa. Ajatuksen mielettömyyden huomattuaan Seppoa nauratti, vaikka naurun aihetta ei oikeasti ollut.

Huono päätös nyt hukkaisi aikaa. Sitä ei ollut.

Suunnitelma.

Tarvittiin suunnitelma. 

Kaikki on hyvin, ei meitä mikään uhkaa – väärin

Eurooppa ja Suomi ovat eläneet syvän rauhan aikaa toisesta maailmansodasta lähtien. Kylmän sodan päättyminen lopetti viimeisenkin jännitteen ja johti osaltaan nopean teknisen kehityksen kanssa ilmapiiriin, jossa luottamus yhteiskuntaan ja sen toimintaan on vahva.

Tämän blogin viitekontekstissa pyrimme tuomaan ilmi asioita ja näkökulmaa siitä, miten saattaa olla kannattavaa varautua vaikeuksiin - erityisesti pahimpiin - vaikka niiden todennäköisyys on heikko. On erittäin yleistä ajatella, etteivät mitkään ongelmat ole mahdollisia.

Tämä väite ja luulo on yksiselitteisesti väärä.

Uhka ei ehkä ole välitön ja sen todennäköisyys on pieni. Ongelmat on kuitenkin mahdollisia. Ongelmaan on tarttunut myös Yle, joka uutisoi VTT:n tekemästä tutkimuksesta.

"Teknologian tutkimuskeskus VTT:n tuore raportti nostaa esiin useita vakavia uhkakuvia, joihin varautumiseen liittyy Suomessa merkittäviä ongelmia tai puutteita. Hankkeessa analysoitiin sähkönjakelun häiriötilanteiden, kuljetusten häiriintymisen ja pandemiatilanteen hallintaa.
"

Erityisen haavoittuva on sähköverkko:

"Raportin mukaan häiriö kantaverkossa voi pahimmillaan kaataa koko sähköverkon, jos useampi kuin yksi keskeinen sähköntuottaja on toimintakyvytön.

Tämä johtuu siitä, että kantaverkon tehopulan tasauksen on suunniteltu toimivan tilanteessa, jossa yksi keskeinen sähköntuottaja, esimerkiksi ydinvoimala, ei kykenisi toimittamaan sähköä verkkoon. Useamman kuin yhden toimijan lamaantuminen voisi sen vuoksi raportin mukaan kaataa koko verkon, jolloin se pitäisi ajaa vähitellen takaisin ylös alueittain lisäämällä voimalaitoksia hallitusti verkkoon."

Myös polttoaineen jako olisi tällaisessa tilanteessa hyvin vaikeaa:

"Jos sähkönjakelu häiriintyisi pidemmäksi aikaa, voisi polttoainehuolto muodostua ongelmaksi. Raportissa huomautetaan, että maahan tarvittaisiin ainakin 69 varavoimalla varustettua jakeluasemaa, jotta tärkeät toiminnot olisi turvattu häiriötilanteessa.
Raportintekohetkellä tällaisia huoltoasemia oli kuitenkin vain neljä."

Vaikka riskit eivät ehkä ole suuren suuria, ne ovat olemassa. Kannustamme kaikkia miettimään toimintamalleja tilanteisiin, joissa nämä uhkat käyvät toteen.

Mikäli 10 euron investointi nyt helpottaa elämää tilanteen koittaessa tuntuvasti, hankinta kannattaa ehdottomasti tehdä.

Amerikkalaistyyliseen poteronkaivuuseen tämä blogi ei ketään kannusta, vaikka sekin toki olisi omana pienenä urakkana varmasti äärettömän opettavainen.

Esittelyssä EDC-tulentekosetti

Autossani kulkee mukana aina oheinen EDC-setti tulentekoa varten. Mukana kulkee toki muutakin mutta tämä setti on aina mukana ja nopea ottaa mukaan mikäli tulee tarve tehdä tulet. Tämä yksi tärkeimmistä selviytymistaidoista ei varmasti esittelyitä kaipaa sen suuremmin.

Tavarat kulkevat mukana Ortliebin 3L kuivapussissa joka on nopea heittää reppuun mukaan.

Sisältö:

• Ortlieb 3L kuivapussi
• Ontario RAT-7 veitsi
• Colt-sytytin
• Esee Advanced Fire kit: tulukset ja kuivatila sytykkeille, mukana kompassi
• Varta-otsalamppu
• Paracord-ranneke, jossa pilli ja raapasulevy tulustikkua varten
• Light My Fire tulukset
• Newercold-keholämmitin
• Survival-rasia, sytykkeitä ja kompassi, fresno-linssi

Survival-rasia, sisältö kuvattu alhaalla

 Survival-rasiassa on lähinnä sytykkeitä ja kompassi sekä fresno-linssi tulentekoa varten (aurinkoisella säällä). Rasian sisältö vaihtelee tarpeen mukaan.

• Silva-kompassi (Compass 28)
• Fire Starter Tinder - sytykkeet
• Esbit solid fuel small-pelletit
• Vaseliini-puuvilla-vanusytykkeitä

Kitin tärkeinpänä tehtävänä on turvata tulenteko vaikeissakin olosuhteissa ja mukana on paljon eri tarvikkeita sitä varten. Esbit-sytytyspalat palavat märkinäkin ja Fire Starter Tinder-sytykkeet syttyvät todella helposti. Kaikista tavaroista tehdään vielä arvostelut erikseen.

Mitä sinun EDC-tulenteko kitistäsi löytyy?

Edellytykset selviytymiselle

Maailma muuttuu jatkuvasti ja selviytymistaitoja ei ole koskaan kaivattu yhtä kipeästi kuin nyt. Ihmisen selviytymisvaisto on aina ollut voimakas ja keho kestää hämmästyttävän suuria koettelemuksia. Tämän vuoksi selviytymistaito on paras henkivakuutus minkä voit hankkia. Nyky-yhteiskunnassa eläminen on vieraannuttanut meidät kuitenkin yhä kauemmas oleellisten taitojen oppimisesta ja harjoittelusta. Esimerkkinä tästä  mieleeni on jäänyt vuosia vanha lehtikirjoitus Aamulehdessä, jossa oikeus- ja kriminaalipsykologian dosentti kommentoi metsästystä ja  urheiluammuntaa epänormaalina harrastuksena. Kirjoitus mielestäni osoittaa hyvin sen, että  olemme ajatusmaailmaltamme jo vieraantuneet hyvin kauas siitä mikä meille oli arkipäivää vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten. Osaamme kaikki selviytyä niissä olosuhteissa, joissa olemme tottuneet toimimaan, vaikka jokapäiväistä elämää ei ajatellakaan selvitymisenä. Todellisen varautujan on kuitenkin selviydyttävä kun tuttu ympäristö muuttuu dramaattisesti esimerkiksi luonnonkatastrofin seurauksena.

Eloonjäämisessä on kyse selviytymisen perusperiaatteiden tuntemisesta ja kyvystä soveltaa niitä käytännössä. Isoimpana osana selviytymistä on kuitenkin elämänhalu ja tahto selviytyä. Kun esimerkiksi onnettomuus on sattunut vaaditaan henkisiä voimia ryhtyä tarvittaviin toimiin ja näitä todennäköisiä tilanteita varten on harjoiteltava. Jokainen meistä varmasti tunnistaa omalta osaltaan todennäköisimmät tilanteet joihin joutumista varten voi harjoitella ja varautua. Käytännössä tämä voi tarkoittaa vara-avainten kätkemistä kotiavainten unohduttua sisälle asuntoon tai ICE-tiedon laittamista matkapuhelimeen. Joillekin varautuminen voi olla paljon enemmän, varautumista puolustamaan itseään tai läheisiään luonnonkatastrofeilta tai ruuan varastoimista kellariin. Tiedoista ja taidoista huolimatta ilman elämänhalua ei voi selviytyä hätätilanteessa.

Elämänhalun lisäksi varautuja tarvitsee tietoa, sillä se tieto hälventää pelon. Mitä enemmän tietoa, sitä suurempi todennäköisyys selviytyä. Ota siis selvää edellytyksistä selviytymiselle ajoissa!

Viimeisimpänä varautumisessa tulevat vasta varusteet joita on oltava mahdollisimman vähän ja niiden käyttötavat ja mahdollisuuden on tunnettava. Myös ympäristön suomien mahdollisuuksien hyväksikäyttöön on keskityttävä. Täytyy oppia sopeutumaan tilanteisiin ja käyttämään luontoa hyväkseen säilyäkseen hengissä. Selviytyjän on osattava hyödyntää kaikki mahdollinen ympäriltään parhaalla mahdollisella tavalla.

Dieselin säilyvyys

Fiksut varautuvat huomiseen. Mikäli televisio tai radio eivät viimeiset kuukaudet ole olleet täysin kadoksissa, lienee jokaiselle tullut selväksi nyky-yhteiskuntamme kukaties kriittisimmän energiahyödykkeen – öljyn – hintapudotus.

Vielä viime vuonna yli 130 dollarin tynnyrihinnoissa liikkuneen mustan kullan hinnanlasku on näkynyt myös polttoainepumpuilla. Bensiinin ja dieselin hinta on tullut alas tuntuvasti.

Tulevaisuutta suunnittelevalle tulee tällaisissa tilanteissa varmasti mieleen se, kannattaisiko dieseliä tai bensiiniä ostaa nyt käyttöön myös tulevaisuutta varten? Eikö hinnassa ole korotuspaineita, kun kyseessä on kuitenkin piakkoin loppuva luonnonvara?

Valitettavasti markkinoiden hinnoittelumekanismi on monimutkainen ja siihen liittyy myös psykologiaa. Vaikka öljy on varmasti loppumassa, arviot lopusta vaihtelevat. Se tiedetään, että mönjää on maan kuoren alla niin paljon, ettei se vielä vaikuta hintoihin.

Mikäli tosisurvari aikoo säilöä naftaa tai bensiinia, tulee mieleen nopeasti se, kauanko tavaraa voi säilyttää. Ei kovin kauaa, mikäli öljy-yhtiöitä on uskominen. Ajan myötä diesen paakkuuntuu, mikä näkyy moottorin huonona käyntinä, suodattimien likaantumisena ja muina ongelmina. Yhtiöt suosittelevat säilytysajaksi vain kuutta kuukautta tai yhtä vuotta.

Alla on muutamien öljy-yhtiöiden tarkempia suosituksia dieselin säilyvyydelle. Bensiinin kanssa tilanne on saman suuntainen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että rajat koskevat nykyaikaisia autoja, joiden poltto-optimointi on pitkälle viety, eikä sijaa häiriöille polttoaineen laadussa ole.

Säilyvyyteen vaikuttaa paljon dieselin olosuhteet. Vaihtelevissa lämpötiloissa säilytystankkiin voi kertyä pohjalle vettä, mikä mahdollistaa mikrobikasvun ja tätä kautta polttoaineen laadun nopean laskun.

Mikäli nurkista löytyy vanha savuttava Mersu, voinee kaikki säilymisajat kertoa vähintään viidellä. Klikkaa linkkiä avataksesi kuvat suuremmaksi.

Skenaarioharjoitus 2 - Osa 2: Yöllinen herätys

Olemme ehkä varautuneet moniin ongelmiin, mutta usein varaudumme niihin asioihin, joihin uskomme. Tämän mahdollisuuden varjopuolena on se, että omista oletuksistamme lähtien emme välttämättä tule miettineeksi kaikkia vaihtoehtoja.

Varautujien Skenaarioharjoitukset vastaavat juuri tähän. Blogissa tullaan lähitulevaisuudessa julkaisemaan 25-osaisen blogisarja, jossa kuvataan 25 erilaista skenaariota.

Skenaariot ovat kestoltaan 1-5 blogipostausta, jotka ilmestyvät eri aikoihin. Skenaario pyrkii kertomaan ajallisesti tapahtumien etenemistä. Lukiessasi postauksia, voit mahdollisesti hymähdellä tai miettiä ja kommentoida, miten toimisit skenaarion tilanteessa niillä tiedoilla, joita sinulla on käytettävissäsi. Myöhemmin, kun tilanne etenee, voit miettiä, osuitko oikeaan.

Skenaarioharjoitus 2 - Osa 2: Yöllinen herätys

Simon hengitys alkoi viimein tasaantua. Lepohetki ei kuitenkaan kestäisi kauaa, sillä nyt jokainen sekunti on tärkeä. Pysähtymisen tarkoituksena ei suinkaan ollut huilata, vaan kuunnella. Projektia haittasivat voimakkaana kuuluvat sydänäänet, tärisevät kädet ja huohottava hengitys.

Käsien tärinä oli merkki runsaasta adrenaliinista. Huohottamisen ja sydämen sykkeen selittävät sen lisäksi kymmenen sekuntia sitten tapahtunut kuolemanjuoksu, jossa mukava lämmin asunto oli vaihtunut kerrostalon loskaiseen pihapenkereeseen.

Yö oli pilvinen ja pimeä.

Kuu yritti luoda kasvojaan verhon takaa, mutta työ oli pilvipeitteen sakeuden vuoksi turhaa. Simo yritti miettiä, mutta miettiminen sujui huonosti. Hänen mielessään lentelivät sikin sokin erilaiset kysymykset, joihin tuntui olevan mahdotonta keksiä vastausta. Simo ei ollut jäänyt miettimään – se saattoi pelastaa hänen henkensä.

Puolustusvoimilla työskentelevä Simo Ranta oli entinen lentäjä. Vaikka uljaat päivät pilvien yläpuolella ovat auttamatta taakse jäänyttä elämää, virallisissa kirjoissa ja kansissa hän on edelleen täyspätevä torjuntahävittäjäkuski. Vaikka nyt pitäisi miettiä aivan muuta, Simo huomasi ajattelevansa katkerana olevansa edelleen pätevä vain torjuntatehtäviin. Vaikka Boeing-lentokonetehtaan nielaisema McDonald-Douglas rakensi FA-18C-hävittäjän toimimaan myös rynnäkkötehtävissä, Suomelle kyky maavaikuttamiseen otettiin käyttöön vasta toisen elinaikapäivityksen yhteydessä. Sitä Simo ei koskaan päässyt harjoittelemaan: sen takasi vapaa-ajalla sattunut hirvikolari, joka aiheutti selkävamman. Ei isoa, mutta tarpeeksi ison: taistelulennot loppuivat kuin seinään.

Ketään ei näkynyt. Ilmeisesti kukaan ei lähtenyt seuraamaan. Simon hengitys alkoi tasaantua, ajatukset eivät. Vaistonvaraisesti hän koitti reittään, kohautti olkapäitään, hipaisi vasenta reisitaskuaan ja hiveli sormilla kylmää teräsrakennelmaa.

Reidellä kaikki oli kunnossa. Fjällrävenin G1000-housujen pinta oli vahainen, mutta tällä kertaa Simoa kiinnosti enemmän reisitelakkaan tiukasti kiinnitetty IMI Defencen kotelo, sekä siihen naitettu Sig Sauer P226 Mk. 15 -pistooli. Olkapäitä kohauttamalla varmistui, että reppu on edelleen mukana ja metallin sipaisun myötä Simo tunsi, että hänen mukaansa ottaman metsästyskiväärin piippu oli puhdas.

Kaikki oli kunnossa. Paitsi ettei mikään ollut kunnossa.

Simo oli järkyttynyt. Hän yritti järkeillä, mitä juuri äsken oli tapahtunut. 

Hän oli tappanut kaksi miestä. 

Vaikka hän oli sotilas, hän oli ilmavoimien lentäjä. Ilmavoimien lentäjät eivät tapa ihmisiä. Juuri niin hän oli kuitenkin tehnyt.

Hengityksen tasaannuttua Simo päätti, ettei kukaan seurannut häntä. Ulko-ovi pysyi kiinni ja liike pihalla oli pysähtynyt. Yön varjoissa voisi kuitenkin olla hyökkääjien rikostoveri. Kiväärin päälle kiinnitetyn Trijiconin tähtäimen avulla Simo skannasi pihan jokaisen osan. Tähysti autojen alle, katsoi parvekkeet ja tienvierustat.

Ei ketään. Piha oli autio. Asia tuntui ihmeellisemmältä kuin puhdas juomavesi kehitysmaissa, sillä ennen nopeaa siirtymää Simo oletti maailman räjähtäneen ympärillään. Hänet oli yllätetty, koska en hän ei ollut varautunut. Ajatus soimasi häntä: miksi en lähtenyt asunnolta aikaisemmin?

Simo päätti ottaa hallitun riskin ja palata asuntoon. Tarkoitus oli tyhjentää patruunavarasto ja ottaa mukaan lämmin ja vedenpitävä parkatakki. Suojauksen lisäksi se tarjoaa uskottavan spurgulookin, jonka ansiosta lipaskotelot, luotisuojalevyt ja radiotaskut peittyvät näkyvistä loistavasti. Kun pistoolikotelon vaihtaa reideltä lonkalle, Simo sulautuisi täysin Töölön aamunkahvintuoksuiseen hipsterivilinään. Hänen matkansa ei kuitenkaan suuntautuisi Töölöön: ei todellakaan.

Simo katsoi kelloa ja antoi itselleen aikaa viisi minuuttia. Kuudennen kohdalle pitäisi olla jo liikkeellä.

Hän eteni varovasti asuntoon. Maassa lojui ruumis, joka vaikutti elottomalta. Simo ei halunnut ottaa riskejä, joten hän tökkäsi elottoman lihakasan kurkkuun keittiöveitsen.

Kuollut kuin kivi. Simon Tikka T3 -kiväärin raskas 30-06 -luoti oli puhkaissut hyökkääjän pehmeät IIIA-tason luotisuojalevyt keskirinnan kohdalta. Mikä onni, että käytössä oli ollut voimakas metsästyskivääri.

Simo tarkasti myös tämän rikostoverin, joka oli jäänyt ristituleen. Glock-pistoolin suuri, todennäköisesti .45 AGP -luodin sisäänmenoaukko oli takaraivossa. Ulos projektiili oli tullut jossain kohti kasvoja. Mahdotonta sanoa, Simo tuumi, sillä iskuvoimaltaan pistooliluodiksi suhteellisen voimakas Glock-kaliiberi oli aiheuttanut pahaa jälkeä.

Minuutti. Simo tutki hyökkääjien taskut. Molemmilta löytyi taskuista puhelin, rahaa ja kaksi varalipasta. Ei henkilöpapereita.

– Kuulinko oikein?

Simo mietti mumisten, oliko todella kuullut yllättyneiden hyökkääjien älähtävän Venäjäksi. Samalla itsesyyttely jatkui: miksi olin asunnossani edelleen?

Toisen henkilön taskusta löytyi auton avain. Simo nappasi sen kassiinsa pistooleiden, varalippaiden ja muiden takavarioimiensa tavaroiden mukaan. Hän raahasi hyökkääjät parvekkeelle pakkaseen ja täytti salamannopeasti isot keikkalaukut. Samalla hän otti mukaansa uskollisen metsästyshaulikkonsa ja kaikki pistoolipatruunansa.

Neljä minuuttia. Pitäisi olla jo liikkeessä. Ovella Simo käännähti kannoilla ja päätti repiä toiselta hyökkääjistä luotisuojan mukaan. Sille voisi tulla käyttöä. Poistuessaan hän oli kompastua metalliseen kartioon, joka paljastui pistoolin äänenvaimentimeksi. Hän otti senkin mukaansa. Ovella Simo kääntyi sulkemaan asuntonsa ovea. Hän jähmettyi.

Ovessa roikkuivat huoltoyhtiön avaimet.

Simon myöhästyi itse asettamastaan aikamääreestä. Käsi pistoolin kahvalla hän marssi kohti autoaan, pyrkien olemaan mahdollisimman tietoinen ympäristöstään. Toyota Hiace ei kukaties ole nopein tai seksikkäin auto, mutta tänään sen suuri tavaratila tuli tarpeeseen. Kaikkien tavaroiden pakkaus onnistui nopeasti.

Ennen liikkeellelähtöä Simo paineli takavarikoitua Toyotan avainta. Valot eivät välkähtäneet. Hyökkääjien ajoneuvo oli todennäköisesti jätetty kauemmas.

Ammattimainen liike.

Simo päästi Hiacen yhdeksänkymmentä pollea valloilleen ja päätti poistua parasta mahdollista vauhtia kohti Viitasaarta. Siellä olisi ystävän kesämökki, josta tulisi ainakin joksikin aikaa hänen turvapaikkansa. Ystävä oli hänelle ison palveluksen velkaa: nyt se olisi hyvä maksaa takaisin pienellä residenssiluvalla.

Heti alkumatkasta Simo repi akut irti takavarikoiduista puhelimista. Nokian peruspuhelimet oli varustettu DNA:n prepaid-liittymillä. Hän sulloi kuun valaisemalla Lahdenväylällä puhelimet pussiin ja kätki ne lähipuun juurelle bussipysäkin kupeeseen.

Lahden jälkeen puuduttava ajomatka oli tasaannuttanut Simon taistelustressiä. Hän sai ajatuksiaan kokoon ja päätteli asioita. Hyökkääjät olivat erittäin todennäköisesti vieraan vallan edustajia.

Aamuöinen visiitti ei ollut kohteliaisuuskäynti. Simo palautti mieleen kadettikoulun turvallisuusoppitunnin, jossa kerrottiin vihollisen harmaan vaiheen aikana käyttävän kaikkien keinoja vastustajan avainpelaajien likvidoimiseen. Ajatus kylmäsi: hänen ovelleen kaatuneet miehet olivat todennäköisesti ammattitappajia.

Simon mieli oli täynnä kysymyksiä. Miksi hänet haluttiin tappaa? 

Ei hän enää ollut operatiivinen lentäjä vaan ainoastaan toimistorotta. Eihän nyt ollut mikään harmaa vaihe, eivät pienet rajakahinat enää nykypäivänä sotia aiheuta! Mistä miehet olivat saaneet huoltoyhtiön avaimet asuntoon?

Jos työkaveri ei olisi soittanut edellisenä iltana, olisiko hänet tapettu kylmäverisesti sänkyyn? Simo painoi kaasun pohjaan: hän halusi kauaksi kodistaan, josta oli vähällä tulla hänen hautansa.