Seppo ei kääntänyt Hiluxia vielä valtatielle. Hirtelän varoitus "valepoliiseista" oli muuttanut tehtävän luonnetta radikaalisti. Jos vastassa oli KRP:n valmiusyksikön varusteisiin pukeutunut FSB:n iskuosasto Zaslon, suora rynnäkkö 5.56-kaliiperisella kiväärillä hotellin aulaan olisi itsemurha – ja varmistaisi Aino Määtän kuoleman.
Hän tarvitsi kirurginveistä, ei lekaa.
Ohjastettuaan Toyotan ground zerolle, Seppo palasi autotalliin ripein askelin. Asekaapin takaosassa, omassa pehmustetussa salkussaan, lepäsi ase, jota harva piti sotilaskäyttöön sopivana, mutta jonka Seppo tiesi olevan korvaamaton tietyissä tilanteissa.
Ruger Mark IV .22LR, varustettuna integroidulla äänenvaimentimella.
Seppo punnitsi asetta kädessään. Se oli pitkä, jopa kömpelön oloinen musta putki, joka muistutti enemmän pneumaattista työkalua kuin pistoolia. Sen ergonomia oli kaukana Glockin käytännöllisyydestä, ja sen vetäminen kotelosta vaati tilaa. Mutta sen valttikortti oli ääni – tai sen puute. Subsoonisella patruunalla aseen laukaus oli hiljaisempi kuin oven paiskaaminen. Se oli "Hush Puppy", koiranlopettaja, jolla pystyi sammuttamaan valvontakamerat, vahdissa olevat koirat tai yksittäiset vartijat ilman, että viereisessä huoneessa havahduttiin.
Hän sujautti Rugerin kainalokoteloon, joka jäi flanellipaidan ja takin alle piiloon. Se painoi, mutta se oli rauhoittava paino.
Varmuuden vuoksi hän otti mukaan vielä toisen erikoisuuden. Sveitsiläinen B&T (Brügger & Thomet) USW-A1.
Brügger & Thomet oli aloittanut uransa maailman parhaiden äänenvaimentimien valmistajana, ja se näkyi heidän aseissaan. USW oli pistoolikarbiini: pohjimmiltaan palveluspistooli, johon oli integroitu taittoperä ja kiinteä punapistetähtäin. Seppo ruuvasi aseen piippuun Impuls-IIA -vaimentimen.
Tämä ase oli kompromissi pistoolin koon ja kiväärin tarkkuuden välillä. Auton sisällä tai ahtaissa käytävissä se oli ylivertainen. Seppo pakkasi sen "tennismailalaukkuun" BCM:n viereen. Nyt hänellä oli vaihtoehtoja: äänetön, hiljainen ja äänekäs.
Hiluxin renkaat purivat asfalttia, kun Seppo suuntasi kohti Espoota ja Nuuksiota.
Hotelli Nuuksio
Nuuksion kansallispuiston laidalla sijaitseva hotelli oli outo näky. Parkkipaikalla oli vielä autoja – viikonlopun viettäjiä, turisteja – mutta tunnelma oli jännittynyt. Ihmiset pakkasivat tavaroitaan kiireisesti. Sähkökatko oli pimentänyt hotellin julkisivun, ja sisällä liikuttiin hätävalojen ja ikkunoista tulevan luonnonvalon varassa.
Seppo jätti auton hieman kauemmas, metsätien varteen, keula lähtösuuntaan. Hän käveli pääovelle rauhallisesti, "Grey Man" -roolissaan. Kädet taskuissa, katse hieman huolestuneena maahan luotuna, mutta silmät skannasivat ympäristöä jatkuvasti.
Ei vartijoita ovella. Ei poliisiautoja. Ei eristettyä aluetta.
Tämä oli huono merkki. Jos KRP olisi hakenut suojattavan virallisesti, paikalla olisi todennäköisesti vielä virkapukuista poliisia rauhoittelemassa siviilejä tai eristämässä kohdetta. Hiljaisuus tarkoitti ammattilaisia.
Seppo astui aulaan. Respassa nuori nainen yritti selittää jotain tuohtuneelle pariskunnalle, joka vaati rahojaan takaisin sähkökatkon takia.
Seppo käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän kiersi huomaamattomasti vastaanottotiskin päätyyn, missä sijaitsi hotellin turvallisuusvalvonnan näyttöpääte. Se oli pimeänä.
"Anteeksi," Seppo sanoi ja astui tiskin taakse. Hänen äänensä oli matala ja auktoriteettia uhkuva. "Olen turvallisuusalan konsultti, tarkistan järjestelmät sähkökatkon varalta."
Respan työntekijä oli liian stressaantunut kyseenalaistamaan miestä, joka näytti tietävän mitä tekee. "Öö, okei, mutta tuo kone ei toimi..."
"Ei hätää," Seppo sanoi. Hän kyykistyi pöydän alle. Siellä oli UPS-laite (keskeytymätön virransyöttö), joka piippasi varoittavasti akun loppumista. NVR-tallennin (Network Video Recorder) oli kytketty siihen.
Seppo veti taskustaan pienen näytön ja kytki sen suoraan tallentimen HDMI-porttiin, ohittaen pimeän päänäytön. Hän kytki myös oman "hiirensä" – pienen USB-tikun, joka sisälsi scriptin yleisimpien salasanojen murtamiseen. Mutta tällä kertaa sitä ei tarvittu. Salasanan lappu oli teipattu tallentimen päälle: admin / nuuksio2023.
"Klassikko," Seppo mutisi.
Hän kelaasi tallennetta taaksepäin.
Aikaleima: 10:42. (Tunti sitten).
Kuvassa näkyi hotellin aula. Pääovista astui sisään neljä miestä. Heillä oli yllään tummansiniset haalarit, taktiset liivit, joissa luki selässä isolla POLIISI, ja raskaat kypärät vizorilla. He liikkuivat määrätietoisesti, mutta eivät juosseet. Aseina heillä oli MP5-konepistoolit – mikä oli outoa, sillä KRP:n Karhu-ryhmä oli siirtynyt jo vuosia sitten AR-pohjaisiin kivääreihin.
Jokin videossa tuntui olevan pois paikaltaan. Sepon harmaa massa työsti asiaa tovin jos toisenkin. Viimein, hän ymmärsi. Aseet eivät olet Hecklerin tuotantolinjoilta, vaan ne ovat turkkilaisen MKE:n kopio legendaarisesta, rullahidasteisesta saksalaiskonepistoolista. AP5-nimellä tunnettu klooni on tuotettu H&K:n muoteilla, mutta viimeistely ei yllä saksalaiselle tasolla. Yksityiskohta, jonka vain asiantuntija huomaisi, huomasi Seppo kehaisevan itseään
Miehet menivät suoraan hisseille. Viisi minuuttia myöhemmin he palasivat. Keskellä ryhmää käveli nainen. Professori Aino Määttä. Hänellä oli yllään neule ja farkut, ja hän puristi rintaansa vasten kannettavan tietokoneen laukkua – "Mustaa salkkua".
Aino ei näyttänyt olevan paniikissa, vaan hämmentynyt. Yksi "poliiseista" piti häntä kevyesti kyynärvarresta. Se näytti saattamiselta, ei pidätykseltä. Zaslon oli tehnyt työnsä siististi: rouva professori, teihin kohdistuu uhka, tulkaa mukaamme turvaan.
Ryhmä poistui sivuovesta, ei pääovesta.
Seppo vaihtoi kamerakulmaa parkkialueelle. Siellä odotti kaksi mustaa Volkswagen Transporteria. Tummennetut lasit. Ei rekisterikilpiä, tai ne olivat niin likaiset, ettei kamera erottanut niitä. Miehet lastasivat Ainon takimmaiseen autoon. Saattue lähti liikkeelle rauhallisesti, kääntyen oikealle, kohti Brobackantietä.
Seppo irrotti laitteensa. Tunti. Heillä oli tunnin etumatka.
Hän käveli ulos sivuovesta, samaa reittiä kuin sieppaajat. Hiekkapihalla näkyi renkaanjälkiä. Seppo kyykistyi. Renkaat olivat raskaat, maastokuvioiset. Mutta kiinnostavampaa oli se, että toisen pakettiauton oikea takarengas oli hieman vajaa – se jätti leveämmän, epämääräisemmän jäljen soran reunaan.
Seppo nousi ylös ja kaivoi vanhan Nokian puhelimensa. Hän kirjoitti viestin, joka ei mennyt Pekka Hirtelälle, vaan numeroon, joka oli koodattu SIM-kortin muistiin vain nimellä "Huolto".
Viesti: "Kissa on ulkona. Suunta itä. Seuraan jälkeä. Koodi: Riekko."
Riekko. Se tarkoitti: Kohde on vihollisen hallussa, mutta elossa. Takaa-ajo alkaa.
Seppo juoksi Hiluxille. Hän heitti flanellipaidan takapenkille ja veti ylleen taktisen liivin, jonka oli ottanut kassista. Grey Man -vaihe oli ohi. Nyt hän oli metsästäjä.
Hän käynnisti auton ja käänsi keulan kohti renkaanjälkiä. Zaslon oli ammattimainen, mutta he olivat vieraalla maaperällä. Seppo tunsi Uudenmaan pikkutiet kuin omat taskunsa. Ja hän tiesi, että raskaasti lastattu pakettiauto, jossa on vajaa rengas, ei aja rallia soratiellä.
Hänellä oli mahdollisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoidaan asiallisesti, ei meuhkailla.