Luku 7: Kolmostien shikaani

Valtatie 3, Hämeenlinnanväylä, avautui Defenderin tuulilasin edessä mustana nauhana. Kello lähestyi puolta yötä. Sähkökatkon pimentämä moottoritie oli aavemainen; vain autojen omat valot leikkasivat pimeyttä.

Seppo oli saavuttanut letkan Nurmijärven kohdalla. Kaksi mustaa Vitoa ajoi peräkkäin oikeaa kaistaa, noudattaen täsmällistä turvaväliä. He ajoivat ylinopeutta, mutta eivät kaahanneet. He olivat varmoja itsestään. Heillä oli poliisin tunnukset, heillä oli kohde, ja heillä oli etumatka.

Seppo tiesi, ettei hän voisi vain kiilata heitä sivuun. Panssaroidut Vitot painoivat lähes kolme tonnia. Jos hän yrittäisi PIT-manööveriä (takakulmasta tönäisemistä), lopputulos olisi todennäköisesti hallitsematon pyöriminen, ja Aino Määttä saattaisi kuolla katolleen kierivässä autossa.

Hän tarvitsi hallitun pysäytyksen. Kova pysäytys.

Seppo polkaisi Defenderin kaasun pohjaan. Viritetty turbodiesel vastasi syvällä murinalla. Maastoauto hyökkäsi vasemmalle kaistalle ja alkoi kiriä letkan ohi.

Hän ei katsonut sivuilleen ohittaessaan takimmaista autoa. Hän näytteli väsynyttä rekkakuskia tai mökkiläistä, jolla oli kiire kotiin. Hän antoi auton vaeltaa hieman kaistalla, luoden illuusion huolimattomuudesta.

Kun hän oli ohittamassa etummaista, Aino Määttää kuljettavaa autoa, hän vilkaisi nopeasti sivulle. Kuljettaja, se sama visiirikypäräinen mies, ei edes kääntänyt päätään. Hän piti Seppoa vain yhtenä siviilinä lisää.

Seppo kiilasi Defenderin etummaisen Viton eteen. Hän jätti väliä vain viisi metriä.

Sitten hän teki jotain, mitä kukaan ei moottoritiellä odota.

Hän seisoi jarrupolkimen päällä.

Se ei ollut kevyt jarrutus. Se oli hätäjarrutus kaikella sillä kitkalla, mitä Defenderin karkeakuvioiset maastorenkaat asfalttiin saivat.

Viton kuljettajalla oli inhimillinen reaktioaika – noin yksi sekunti. Se oli liikaa. Viton keula niiasi rajusti, kun kuljettaja tajusi tilanteen ja runttasi jarrua, mutta fysiikan lait olivat armottomia.

RYSKIS.

Viton keula törmäsi Defenderin raskaaseen, teräksiseen takapuskuriin ja vetokoukkuun. Isku oli kova, mutta ei tappava. Defender heilahti eteenpäin, mutta pysyi massansa ansiosta tiellä.

Saman tien kuului toinen pamaus. Takimmainen Vito, joka oli ajanut liian lähellä, törmäsi etummaisen perään.

Letka oli pysähtynyt. "Haitaribussi" oli valmis.

Airbagit olivat lauenneet Vitoissa. Ohjaamot olivat täynnä valkoista pölyä ja sekasortoa. Seppo ei odottanut. Hän ei ollut loukkaantunut – hän oli jännittänyt lihaksensa juuri ennen iskua ja painanut pään niskatukeen.

Hän avasi oven ja syöksyi ulos.

Reikäpää

Seppo ei ottanut BCM-kivääriä. Kiväärin 5.56mm luoti on nopea. Lähietäisyydeltä se voisi läpäistä oven, kuljettajan, penkin ja osua takapenkillä olevaan Ainoon. Riski oli liian suuri.

Hän veti vyöltään Glock 17:n.

Aseessa oli lipas, jonka kyljessä oli punainen teippi. Magtech First Defense JHP (Jacketed Hollow Point). Reikäpääluoti.

Siviilimaailmassa nämä olivat harvinaisia ja luvanvaraisia. Seppo oli saanut niihin poikkeusluvan vuosia sitten SRA- ja IDPA-ammuntaan. Sisäradoilla, joissa ammuttiin lähietäisyydeltä metallimaaleihin (populaukaisimiin ja kaatuviin levyihin), tavallinen kokovaippaluoti saattoi kimmota vaarallisesti sirpaleina takaisin ampujaan. Reikäpääluoti sen sijaan murskaantui osuessaan teräkseen, menettäen energiansa siihen.

Mutta elävässä kohteessa se toimi toisin. Osuessaan pehmytkudokseen luodin kärki aukesi kuin sieni. Se ei mennyt läpi siististi. Se repi, se pysähtyi ja se luovutti kaiken kineettisen energiansa kohteeseen. Se oli brutaali, mutta tässä tilanteessa turvallisin valinta. Ei takavaara-aluetta. Ei läpäisyä takapenkille.

Teloitus tiellä

Seppo liikkui nopeasti etummaisen Viton vasemmalle puolelle. Kuljettaja, valekonstaapeli, yritti hapuilla asettaan, mutta turvatyyny ja shokki hidastivat häntä.

Seppo ei huutanut varoituksia. Ne ajat olivat ohi. Hän nosti Glockin, haki tähtäyspisteen sivuikkunan läpi suoraan kuljettajan päätä kohti – mutta hieman viistosti, jotta luoti suuntautuisi poispäin takapenkistä.

PAM-PAM.

Lasi säröili hämähäkinseitiksi ja pirstoutui. Kaksi osumaa. Kuljettajan pää retkahti. Reikäpääluodit tekivät tehtävänsä; ne eivät tulleet toiselta puolelta ulos.

Seppo siirtyi välittömästi taaksepäin, kohti toista autoa. Taka-auton miehet olivat saaneet ovia auki ja yrittivät nousta tielle MP5:t käsissään. He olivat sekaisin, mutta vaarallisia.

Seppo ampui liikkeestä. Ensimmäinen mies, joka nousi kuljettajan ovelta, sai kaksi osumaa rintakehään. Suojaliivi pysäytti ne, mutta iskuvoima löi ilmat pihalle. Mies horjahti. Seppo korjasi tähtäyksen: lantio. Suojaliivin alapuolelle. PAM. Mies putosi asfaltille huutaen. Seppo lopetti uhkan yhdellä laukauksella päähän.

Toinen mies yritti ampua pelkääjän puolelta auton yli. Luodit ropisivat asfalttiin Sepon jalkojen juuressa. Seppo kyykistyi Viton renkaan taakse, käytti autoa suojana ja ampui auton alta näkyviin jalkoihin. Kun mies kaatui, Seppo kiersi auton ja varmisti tilanteen.

Koko tulitaistelu oli kestänyt alle kymmenen sekuntia. Tiellä makasi neljä poliisiksi tekeytynyttä vieraan maan sotilasta. Liikenne kauempana oli pysähtynyt nähdessään kolarin -  kukaan ei uskaltanut tulla lähelle kuultuaan laukaukset ja useampi auto oli jäänyt moottoritien keskivallille jumiin säikähdettyään tulitaistelua.

Vermon viesti

Seppo juoksi etummaisen Viton sivuovelle. Hän repäisi sen auki. Aino Määttä kyyhötti jalkatilassa, sikiöasennossa, kädet pään päällä. Hän oli ehjä, mutta shokissa.

"Aino! Tule ulos! Nyt!"

Nainen katsoi Seppoa. Hänen silmissään oli tunnistamisen pilkahdus. "Talonmies...?"

"Seppo. Olen Seppo. Ja nyt me lähdemme."

Hän kiskoi Ainon ulos romuttuneesta autosta ja talutti hänet Defenderille. Defenderin perä oli rutussa, mutta se oli vain kosmeettista. Runko oli ehjä.

Seppo heitti Ainon pelkääjän paikalle, hyppäsi rattiin ja kiihdytti pois paikalta ennen kuin oikea poliisi, vihollisen täydennysjaukot tai kukaan muukaan ehtisi reagoida.

Hän ajoi Kehä III:n liittymästä ylös ja kääntyi pienemmille teille. Hän kaivoi esiin "tyhmän puhelimensa". Oli aika aktivoida hätäsuunnitelma. Hän ei voinut viedä Ainoa enää kotiinsa. Hänen kotinsa oli palanut.

Hän kirjoitti viestin Pekka Hirtelälle.

"Mennään Vermoon. Samaan aikaan kuin viimeksi."

Se oli koodi. Vermon ravirata. Avoin paikka, paljon pakoreittejä, mutta myös paikka, jonne ei mennä katsomaan hevosia. Se tarkoitti: Organisaatio vuotaa. Tapaamme "puhtaalla" maaperällä. Luottamuspula on täydellinen.

Sitten hän otti akun irti puhelimesta ja heitti molemmat ikkunasta ulos vauhdissa.

Myyrän varjo

Tunti myöhemmin Defender ajoi Vermon raviradan tyhjälle takaparkkipaikalle. Sähkökatkon takia alue oli täysin pimeä, vain kuunvalo valaisi katsomorakennuksen siluettia.

Pimeydestä välähti kaksi kertaa pitkät valot. Tavallinen harmaa Skoda Octavia. Auto, joka hukkuu moottoritiellä massaan kuin noitapilli makeissekoitukseen.

Seppo ajoi viereen. Hän nousi autosta, BCM-kivääri rinnallaan roikkuen, käsi kahvalla. Hirtelä ei olisi uhka, mutta pimeydessä muita uhkia riittäisi. 

Skodan ovi aukesi. Pekka Hirtelä astui ulos. Hän oli yksin. Hän nosti takkinsa helmaa näyttääkseen, ettei hänellä ollut asetta vyöllä. Pekan ase löytyi hänen hattunsa alta.

"Sinä olet elossa," Hirtelä sanoi. Hänen äänensä oli väsynyt, vanhentunut.

"Tuskin," Seppo vastasi kylmästi. "Ne miehet... ne olivat pukeutuneet KRP:ksi, mutta ne tiesivät tulla minun kotiini. Ne tiesivät 'Kylmän pisteen'. Vain sinä ja muutama muu tiesi sen."

Seppo astui askeleen lähemmäs, silmät kapeina. "Meillä on myyrä, Pekka. Joku valtionjohdossa tai Supossa syöttää tietoja suoraan Moskovaan. Koko tämä operaatio oli ansa."

Hirtelä huokaisi ja kaivoi tupakka-askin. Hän sytytti savukkeen vapisevin käsin. "Ei, Seppo. Se ei ollut ansa. Se oli epätoivoa."

Hirtelä puhalsi savun yöilmaan. "Me tiesimme myyrästä. Tai myyristä. Kolme kuukautta sitten saimme 'Five Eyes' -liittoumalta, briteiltä ja jenkeiltä, keltaisen kortin. He lakkasivat jakamasta meille tiedustelutietoa. He sanoivat suoraan: 'Teidän turvallisuusneuvostonne vuotaa kuin seula. Teidän varautumissuunnitelmanne on myyty FSB:lle jo vuosia sitten.'"

Seppo tuijotti ystäväänsä. "Mitä helvettiä sinä selität?"

"Siksi minä aktivoin sinut," Hirtelä sanoi katsoen Seppoa silmiin. "Siksi me käytimme kuollutta postilaatikkoa. Siksi salkku oli Ainolla, siviilillä, eikä Supon holvissa. Koska Supon "holvi" ei ole enää turvallinen, siellä on väärennös. Meidän piti luoda varjo-organisaatio organisaation sisälle pelastaaksemme edes ne kaikkein kriittisimmät tiedot ja avaimet."

Hirtelä viittasi Skodaan. "Tämä ei ole minun autoni. Tämä on 'puhdas' auto. Tuolla takapenkillä on ainoa ihminen, johon minä enää luotan Suojelupoliisissa. Ylitarkastaja Järvinen. Hän vie Ainon turvataloon, jota ei ole missään rekistereissä. Se on vanha kylmän sodan aikainen bunkkeri, jonka olemassaolon tietää vain viisi ihmistä koko maassa."

Seppo katsoi Skodan tummennettua takalasia. Sitten hän katsoi Ainoa, joka istui Defenderissä, väsyneenä mutta elossa.

"Tämä selittää, miksi varautuminen on ollut niin vaikeaa," Seppo sanoi hitaasti. "Miksi päätöksiä on viivytetty. Miksi hankinnat ovat jumittuneet. Ne ovat sabotoineet meitä sisältäpäin vuosia."

"Juuri niin," Hirtelä sanoi ja heitti tupakan maahan, murskaten sen kannallaan. "Mutta nyt meillä on salkku. Ja nyt meillä on jälleen mahdollisuus puhdistaa pesä. Kiitos sinun."

Hirtelä ojensi kätensä. "Anna professori meille, Seppo. Sinun osuutesi tässä vaiheessa on ohi. Olet tehnyt enemmän kuin pyydettiin."

Seppo mietti hetken. Hän katsoi kivääriään, sitten Glockiaan, ja lopulta ystäväänsä. Viimein hän nyökkäsi.

"Hän on sinun. Mutta Pekka... jos tämä menee pieleen, minä tulen hakemaan teidät turvaan. Enkä minä silloin soittele ovikelloa."

"Tiedän," Hirtelä sanoi. "Siksi valitsin sinut."

Seppo auttoi Ainon Skodaan. Nainen puristi hänen kättään hetken. "Kiitos, Seppo." "Pysy hengissä, professori. Sinut on vedetty mukaan kovaan peliin."

Kun Skoda ajoi pois Vermon pimeydestä, Seppo jäi seisomaan Defenderinsä viereen. Hän oli väsynyt, likainen ja verinen. Mutta mieli oli kirkas.

Sota oli alkanut, mutta ei vain rintamalla. Se oli alkanut kabineteissa, ja nyt Seppo tiesi, keitä vastaan hän todella taisteli. Vain osa kuviosta kävi järkeen, mutta tähän on oli tottunut. Salassapidon maailmassa edes hän ei tiedä kaikkea. Johonkin oli luotettava. Hän luotti Hirtelään.

Seppo nousi lopulta autoonsa. Laatikko patruunoita oli vielä purkamatta. Land Rover vaatisi sekin aikaa ennen seuraavaa katsastusta.

Luku 6: Leipä on kaiken pää

Sininen valo välkkyi autotallin ikkunoissa, heijastuen Sepon kasvoille strobomaisena sarjana. Pihalle ajoi musta Mercedes-Benz Vito, jonka katolla vilkkuivat hälytysvalot. Kyljessä luki valkoisella heijastinteipillä: POLIISI.

Seppo seisoi "Kylmän pisteen" eli kotinsa eteisessä ja katsoi valvontakameran näyttöä.

"He tulivat," Aino sanoi helpottuneena. "Luojan kiitos."

Seppo ei vastannut heti. Hän zoomasi kamerakuvaa. Autosta astui ulos neljä miestä. Heillä oli yllään raskaat suojaliivit, vihreät haalarit ja kypärät. Rinnassa luki KRP. Varusteet näyttivät aidoilta: Heckler & Koch MP5 -konepistoolit, reisikotelot, radiolaitteet.

Ei turkkilaisia kloonikivääreitä. Mutta jokin mätti.

Seppo oli työskennellyt KRP:n valmiusyksikön, Karhu-ryhmän, kanssa vuosia sitten. Hän tunsi heidän tapansa liikkua. Karhun miehet liikkuivat kuin virtaava vesi – sulavasti, tarkasti, minimoiden turhat liikkeet. Nämä miehet liikkuivat kulmikkaasti. He olivat aggressiivisia, jäykkiä. Heidän piipunsuunsa pyyhkivät pihaa tavalla, joka kertoi hermostuneisuudesta, ei rutiinista.

Ja sitten oli yksityiskohta, jonka vain Seppo huomaisi: Ryhmän johtaja piti sormeaan liipaisinkaaren sisällä, vaikka maalia ei ollut näkyvissä. Suomalainen poliisi koulutetaan pitämään sormi suorana, kunnes päätös ampumisesta on tehty.

"Aino," Seppo sanoi hiljaa, mutta äänessä oli terästä. "Kuuntele tarkkaan. Ne eivät ole poliiseja."

Aino kalpeni. "Mitä? Mutta autossa lukee..."

"Autossa voi lukea mitä vain. Jos minä avaan tulen nyt, me kuolemme molemmat, ja salkku päätyy heille. Me olemme umpikujassa." Seppo teki salamannopean päätöksen. "Minä näyttelen tyhmää. Sinä tulet heidän mukaansa. Älä vastustele. Minä haen sinut takaisin, lupaan sen."

Ennen kuin Aino ehti vastata, Seppo avasi ulko-oven ja astui kuistille, nostaen kätensä antautumisen merkiksi ilmaan. Hänen olemuksensa muuttui hetkessä: ryhti lysähti kasaan, ilme muuttui pelokkaaksi ja hämmentyneeksi.

"Älkää ampuko! Olen vain kuljettaja!" Seppo huusi.

Ryhmänjohtaja, kypäräpäinen mies, osoitti Seppoa aseellaan. "Kädet pään päälle! Missä kohde?"

"Sisällä. Hän on sisällä. Olen pahoillani, herra konstaapeli, minua pelottaa nämä sähkökatkot," Seppo änkytti.

Ryhmänjohtaja viittoi kaksi miestä sisään. He toivat Ainon ulos. Professori puristi "Mustaa salkkua" rintaansa vasten rystyset valkoisina. Hän katsoi Seppoa, ja hänen silmissään oli kauhua, mutta hän pysyi hiljaa.

"Laukku meille," johtaja sanoi, ojentaen kätensä.

"Totta kai, totta kai," Seppo sanoi ja nyökkäsi Ainoalle. Aino ojensi salkun.

Johtaja laski aseen piippua hieman. Hän näytti tyytyväiseltä. Operaatio oli sujunut ilman laukaustakaan. "Hyvä. Pysykää täällä. Toinen partio tulee hakemaan teidät kuulusteluun myöhemmin."

Se oli valhe. Kukaan ei tulisi. He jättäisivät Sepon henkiin vain siksi, etteivät halunneet melua asuinalueella, ja koska pitivät häntä harmittomana siviilinä.

Seppo astui askeleen lähemmäs johtajaa, ikään kuin anoakseen armoa. "Herra poliisi, ennen kuin lähdette... tilanne on sekava. Ruokakaupat ovat kiinni." Seppo katsoi miestä silmiin ja hymyili hermostuneesti. "Tiedättehän vanhan sanonnan: Leipä on kaiken pää."

Lause oli kömpelö suomeksi. Se oli suora käännös venäläisestä sananlaskusta Hleb vsemu golova (Хлеб всему голова). Suomalainen ei sanoisi niin. Suomalainen sanoisi "Ruisleipä pitää miehen tiellä" tai ihmettelisi outoa sanavalintaa.

Mutta "KRP:n" ryhmänjohtaja ei ihmetellyt. Hänen silmissään, visiirin takana, välähti tunnistaminen. Hän nyökkäsi vaistomaisesti, hyväksyen viisauden. "Niin. Pysy sisällä."

Seppo tiesi. Varmistus saatu.

Miehet kääntyivät kohti autoa. He työnsivät Ainon takapenkille. Johtaja meni kuskin paikalle.

"Odottakaa, ovi jäi raolleen!" Seppo huusi ja ryntäsi pakettiauton takaovelle. Lähin "poliisi" tönäisi hänet syrjään. "Painu helvettiin siitä!"

Mutta se riitti. Tönäisyn voimasta horjahtaessaan Seppo oli laskenut kätensä takapuskurin alle. Hänen kämmenessään ollut kolikon kokoinen AirTag – josta hän oli poistanut kaiuttimen, jotta se ei piippaisi – tarttui magneettiteipillä auton runkoon.

Mersun ovet pamahtivat kiinni. Auto kääntyi soralla ja kiihdytti tielle, siniset valot yhä vilkkuen.

Kun perävalot katosivat mutkan taakse, Sepon lysähtänyt ryhti suoristui. Pelokas ilme katosi. Hänen kasvonsa muuttuivat kivikasvoiksi.

Hän käveli autotalliin, mutta ei mennyt asekaapille. Hän meni tallin perälle, missä peitteen alla oli jotain muuta kuin "Järvi-Suomen Kiinteistöhuollon" harmaa Hilux.

Seppo repäisi peitteen pois.

Alla oli mattamusta Land Rover Defender. Vanha malli, ei uusi elektroninen lelu. Siihen oli asennettu karjapuskuri, vinssi ja pohjapanssarit. Konepellin alla ei ollut vakio moottori, vaan viritetty turbodiesel, joka oli optimoitu vääntämään kuin hinaaja ja kiihtymään kuin urheiluauto.

"Nyt loppui leikkiminen," Seppo sanoi ääneen.

Hän avasi Defenderin takaoven ja alkoi latoa varusteita kyytiin.

Varustautuminen: Raskas sarja

Grey Man -aika oli ohi. Nyt hän oli Direct Action -moodissa.

1. Suoja: Seppo puki ylleen raskaat Crye Precisionin taisteluliivit. Etu- ja takalevyinä olivat NIJ IV -tason keraamiset levyt, jotka pysäyttäisivät panssariluodin. Kyljissä oli pehmeät suojat. Pähän hän veti Ops-Coren ballistisen kypärän, johon oli kiinnitetty aktiivikuulosuojaimet ja pimeänäkölaitteen "mount".

2. Pääase: BCM MCMR kaivettiin ulos tennismailalaukusta. Seppo ruuvasi siihen takaisin SOCOM-sarjan äänenvaimentimen. Hän vaihtoi punapistetähtäimen taakse suurentavan 3x-moduulin. Jos hän joutuisi ampumaan auton läpi tai pitemmälle matkalle, hän tarvitsisi tarkkuutta. Hän teippasi kaksi lipasta yhteen "viidakkotyyliin" nopeaa vaihtoa varten.

3. Erikoisvälineet: Hän otti mukaan flashbang-kranaatteja (siviilimarkkinoilta hankittuja, mutta tehostettuja) ja savuheitteitä. Jos hän joutuisi hyökkäämään ylivoimaa vastaan, hänen pitäisi sokaista heidät.

4. Teknologia: Hän kiinnitti iPhone-puhelimensa kojelaudan telineeseen. Näytöllä näkyi kartta. Pieni sininen piste liikkui valtatiellä kohti itää, kohti Porvoota.

Seppo hyppäsi Defenderin rattiin. Hän käänsi virta-avainta. Vanha diesel ärähti käyntiin vihaisella murinalla.

Hän painoi autotallin oven avausnappia. Ovi nousi hitaasti, paljastaen pimenevän illan.

Seppo tarkisti kartan uudelleen. Sininen piste liikkui tasaisesti 120 km/h vauhtia. He luulivat olevansa turvassa. He luulivat jättäneensä taakseen pelokkaan talonmiehen.

"Hleb vsemu golova," Seppo mutisi ja kytki Defenderin ajovalot pois päältä. Hän ajaisi pimeänä, pimeänäkölaitteen varassa, kunnes olisi iskuetäisyydellä.

"Mutta lyijy on hyvä lisuke."

Hän polkaisi kaasun pohjaan. Defender syöksyi yöhön. Arpa on heitetty ja takaa-ajo alkanut.

Skenaarioharjoitus 3. Luku 5: Harhautus ja haamu

Espoon ja Kirkkonummen välinen Lommilan risteys oli yksi ruuhkaisimmista solmukohdista, mutta sähkökatkon myötä liikennevalot olivat pimeänä. Se aiheutti luonnollisen hidasteen, sumpun, jota Seppo käytti hyväkseen. Hän näki mustan Volkswagen Transporterin leikkaavan jonon ohi pientareen kautta ja liittyvän Kehä III:lle itään.

Seppo ei kiihdyttänyt perään. Se on amatöörin virhe. Hän antoi kahden siviiliauton mennä väliin ja liittyi virtaan rauhallisesti.

Kehätiellä Seppo sovelsi "kuminauhataktiikkaa". Kun tie oli suora, hän jättäytyi kauemmas, lähes näkymättömiin. Kun tie mutkitteli tai tuli liittymiä, hän kiristi välimatkaa varmistaakseen, etteivät kohteet poistuneet. Hän vaihtoi kaistaa epäsäännöllisesti, kätkeytyen rekkojen taakse. Hänen harmaa Hiluxinsa, "Järvi-Suomen Kiinteistöhuolto Oy", oli täydellinen kameleontti. Kukaan ei katso huoltoautoa kahdesti.

Transporterit kääntyivät Hämeenlinnanväylälle pohjoiseen. Vauhti kiihtyi. Seppo piti etäisyyden puolessa kilometrissä. Hän ei katsonut suoraan perävaloihin, vaan luki liikennettä niiden ympärillä. Jos edellä ajavat autot jarruttivat, hän tiesi kohteen hidastavan.

Hyvinkään ja Riihimäen välillä, aivan kuten Seppo oli aavistanut, vilkku välähti. Transporterit kääntyivät pienelle, huonokuntoiselle tielle, joka katosi metsään.

Seppo ajoi liittymän ohi.

Hän ei voinut seurata heitä sinne. Pikkutiellä yksinäinen seuraaja paljastuisi heti. Hän jatkoi kilometrin verran, käänsi auton metsätien levikkeelle ja sammutti moottorin.

Tiedustelu: Silmät ilmassa ja maassa

Seppo avasi ikkunan ja kuunteli. Hiljaista. Hän kaivoi varustekassistaan pienen DJI Mini -dronen. Se oli siviililaite, mutta sen ohjelmisto oli "vapautettu" korkeusrajoituksista ja valoista.

Hän lennätti dronen puiden latvojen tasalla, varoen avointa taivasta. Kameran kuva välittyi hänen puhelimeensa.

Kohde oli syrjäinen maatila tien päässä. Kaksi Transporteria oli pysäköity ladon taakse piiloon. Pihalla liikkui kaksi miestä – "poliisihaalareissa", mutta ilman kypäriä. He polttivat tupakkaa ja tarkkailivat tietä. Päärakennuksen verhot olivat kiinni.

Seppo laski dronen ja pakkasi sen. Ilmatiedustelu antoi yleiskuvan, mutta ei yksityiskohtia. Oli aika siirtyä "jalkaväkimoodiin".

Hän vaihtoi vaelluskengät kevyempiin, äänettömiin tossuihin ja veti ylleen ohuen "ghillie"-viitan, joka rikkoi ihmisen siluetin. Hän lähestyi tilaa metsän kautta, tuulen alapuolelta.

Metsänreunassa, mättään takana, hän nosti kiikarit. Talo oli vanha rintamamiestalo. Yksi ovi etupihalla, yksi takana. Ikkunoissa ei ollut kaltereita. Sisällä näkyi liikettä. Mutta ongelma oli miesvoima. Kaksi ulkona, todennäköisesti kaksi sisällä. Neljä vastaan yksi. Suora rynnäkkö johtaisi tulitaisteluun, ja Aino Määttä saisi luodin päähänsä ennen kuin Seppo ehtisi ovelle.

Hän tarvitsi kaaosta.

Operaatio: Teini-ikäinen harhautus

Seppo vetäytyi ja palasi Hiluxille. Hän oli nähnyt pari kilometriä aiemmin, tienvarren bussipysäkillä, ryhmän mopoautoja ja mopoja. Paikallinen nuoriso vietti sunnuntaita sähkökatkon pimentämässä maailmassa.

Seppo ajoi pysäkille. Viisi teiniä, energiajuomatölkkejä, tylsistyneitä ilmeitä. Hän veivasi ikkunan auki.

"Terve. Kiinnostaako helppo raha?"

Pojat katsoivat epäluuloisina. "Riippuu," yksi heistä, lippalakki vinossa, vastasi.

Seppo veti povitaskustaan nipun seteleitä. "Tuolla tien päässä, siinä hylätyssä Niemisen tilassa... siellä on minun vaimoni. Hän on karannut sinne entisen miehensä kanssa. Se ukko on täysi alkoholisti ja hakkaa vaimoani. Poliisit eivät ehdi paikalle näiden sähkökatkojen takia."

Seppo piti pienen tauon ja antoi tarinan upota. Se oli klassinen, vetoava valhe. "Minä pitää hakea vaimoni pois. Mutta se ukko on hullu, sillä on haulikko. Tarvitsen harhautuksen. Jos te käytte heittelemään niitä vanhoja ulkorakennuksia – ei päätaloa, vaan niitä latoja – kivillä ja huudatte kuin syötävät, se ukko tulee ulos ja minä pääsen takaovesta sisään."

Hän laski setelit kojelaudalle. "Neljäsataa euroa nyt. Sata euroa lisää, kun homma on hoidettu ja tapaamme tässä."

Poikien silmät laajenivat. Viisisataa euroa oli omaisuus. Ja tehtävä kuulosti jännittävältä – ja moraalisesti "oikealta". "Selvä. Me ollaan mukana," lippalakkipää sanoi.

Toiminta: Kiviä ja sorkkarautaa

Puoli tuntia myöhemmin Seppo makasi taas mättään takana, 50 metrin päässä talon takakulmasta. Hänellä oli mukanaan sorkkarauta ja äänenvaimennettu Ruger .22LR.

Hiljaisuus rikkoutui ryminään. Pojat tekivät työtä käskettyä. Kiviä satoi peltikattoon, vanhat ikkunat helisivät. Mopojen moottorit huudattivat kierroksia metsänrajassa.

Pihalla olevat "poliisit" säpsähtivät. "Mitä helvettiä?" toinen huusi venäläisellä aksentilla. "Tarkista tuo! Oikea sivusta!"

Molemmat ulkovartijat juoksivat kohti latoja, aseet valmiudessa. Ovi aukesi, ja kolmas mies tuli ulos katsomaan tilannetta.

Nyt.

Seppo syöksyi. Hän liikkui matalana, nopeasti. Hän saavutti takaoven. Se oli lukossa. Hän iski sorkkaraudan väliin. Kova ääni peittyi poikien aiheuttamaan meteliin ja mopojen pärinään. RKS. Puu antoi periksi.

Seppo astui sisään, Ruger kohotettuna.

Keittiö oli tyhjä. Olohuoneessa, sohvalla, istui Aino Määttä. Hän näytti tokkuraiselta. Hänen vieressään seisoi neljäs mies, joka katseli ikkunasta ulos selkä Seppoon päin, MP5 kädessään.

Seppo ei epäröinyt. Hän tähtäsi miehen niskan ja kypärän reunan väliin. Tsup.

Vaimennettu laukaus oli tuskin kuuluvampi kuin sormen napsautus. Luisti kolahti, hylsy kilahti lattialle. Mies lyyhistyi äänettömästi polvilleen ja siitä vatsalleen.

Seppo oli miehen luona kahdessa askeleessa. Hän potkaisi aseen kauemmas ja tarttui Ainoon. "Professori. Minä olen Seppo. Me lähdemme nyt."

Aino katsoi häntä lasittunein silmin. "Kuka...?" "Ei väliä. Ota laukku." Musta salkku oli lattialla. Seppo nappasi sen ja nosti Ainon ylös. Nainen horjui, mutta pystyi kävelemään.

Pako ja maastoutuminen

He poistuivat takaovesta. Ulkona meteli jatkui, mutta kuulin huudon: "Varoituslaukaus! Ammu ilmaan!" Zaslonin miehet olivat menettämässä hermonsa teineihin. PAM!

Seppo talutti Ainon metsänrajaan. "Nyt juostaan. Pystytkö?" Aino nyökkäsi heikosti. Adrenaliini alkoi herätellä häntä.

He pääsivät noin sata metriä metsään, kun talolta kuului huuto. "Komentaja! Juri on kuollut! Nainen on poissa!"

Meteli lakkasi. Mopot pärähtivät kauemmas – pojat olivat kuulleet laukauksen ja lähteneet karkuun, kuten oli sovittu (tai pelosta).

"He tulevat perään," Seppo sanoi. Hän näki polun vieressä paikan, jonka oli valmistellut tiedusteluvaiheessa. Vanhan kuusen juurella oli kuoppa, jonka hän oli peittänyt sammalmatolla ja havuilla. Se oli ahdas, mutta se oli ainoa vaihtoehto. Hän ei ehtisi autolle ennen kuin Transporterit olisivat tiellä.

"Tänne. Älä hiisku sanaakaan." Hän työnsi Ainon kuopan pohjalle ja veti itsensä ja salkun perässä. Hän veti naamioidun pressun ja sammalikot heidän päälleen.

Maan haju oli voimakas. Aino vapisi Sepon kylkeä vasten. Seppo piti kättään naisen suun edessä varmuuden vuoksi ja toisessa kädessään B&T USW-pistoolikarbiinia, valmiina ampumaan pressun läpi.

Minuuttia myöhemmin musta Transporter rymisteli metsätiellä ohi, vain kymmenen metrin päästä. Sorat roiskuivat. He ajoivat kovaa, olettaen että pakenijat olivat autolla tai mopoilla.

"He lähtivät jahtaamaan poikia tai haamuja," Seppo kuiskasi. "Odotamme kymmenen minuuttia."

Tarkastus ja irtautuminen

Kun metsä oli hiljentynyt, Seppo nousi varovasti. Hän harjasi neulaset vaatteistaan ja auttoi Ainon ylös. He kävelivät ripeästi Hiluxille, joka oli piilossa sivutiellä.

Ennen kuin Seppo avasi ovet, hän pysäytti Ainon. "Odota tässä puun takana."

Seppo lähestyi autoaan kuin se olisi pommi. Hän tarkisti pyöräkotelot taskulampulla. Ei magneettikiinnitteisiä GPS-jäljittimiä. Hän kyykistyi ja katsoi pakoputken sisään. Ei tukoksia. Hän tarkisti ovenkahvat – ei siimaa, ei teippiä. Lopuksi hän avasi konepellin ulkopuolelta ja vilkaisi moottoritilaan. Kaikki näytti koskemattomalta.

"Puhdas," hän totesi.

Hän avasi oven ja auttoi Ainon pelkääjän paikalle. Sitten hän käynnisti moottorin. Dieselkehräys kuulosti kauniimmalta kuin koskaan.

Seppo ei ajanut suoraan valtatielle. Hän ajoi pikkuteitä, teki U-käännöksiä, pysähtyi odottamattomiin paikkoihin ja tarkkaili taustapeiliä. Vasta kun hän oli varma, ettei kukaan seurannut, hän suuntasi kohti Mäntsälää.

Mäntsälän pysähdys

Neste Mäntsälä, vanha Juustoportti, oli hiljainen. Sähkökatko piti bensapumput mykkinä, mutta piha oli avara ja sieltä näki kaikkiin suuntiin. Seppo ajoi pihan perimmäiseen nurkkaan, rekkojen varjoon.

"Meidän pitää tarkistaa yksi asia," Seppo sanoi ja otti hansikaslokerosta pienen laitteen. Se oli RF-detektori, "Bug Hunter".

"Nouse autosta, ole hyvä."

Aino nousi, yhä hieman huterana. "Mitä sinä teet?" "Varmistan, ettei sinuun tai vaatteisiisi ole piilotettu lähetintä. Ne miehet olivat ammattilaisia. He saattoivat antaa sinun 'paeta', jotta johdattaisit heidät meidän luoksemme."

Seppo kuljetti laitetta Ainon vaatteiden päällä. Takin kaulus. Napit. Kengänpohjat. Laukun hihnat. Laite pysyi hiljaa. Vain normaalia taustakohinaa. Hän tarkisti "Mustan salkun". Puhdas. Hän tarkisti jopa Ainon korvakorut ja silmälasit.

"Olet puhdas," Seppo sanoi lopulta ja huokaisi helpotuksesta. "Anteeksi tunkeilevuus."

Aino katsoi häntä. Ensimmäistä kertaa naisen silmissä oli pelon sijaan uteliaisuutta. "Kuka sinä oikein olet? Poliisi? Armeija?"

Seppo avasi auton oven. "Minä olen talonmies," hän sanoi ja hymyili lyhyesti, ilman huumoria. "Ja nyt viemme teidät turvaan."

Hilux liittyi takaisin tielle. Suunta oli kohti itää, kohti Seppon kotia – "Kylmää pistettä". Harmaa vaihe oli ohi, mutta yö oli vasta alkamassa.

Skenaarioharjoitus 3: Luku 4 - Hiljaiset työkalut ja kadonnut professori

Seppo ei kääntänyt Hiluxia vielä valtatielle. Hirtelän varoitus "valepoliiseista" oli muuttanut tehtävän luonnetta radikaalisti. Jos vastassa oli KRP:n valmiusyksikön varusteisiin pukeutunut FSB:n iskuosasto Zaslon, suora rynnäkkö 5.56-kaliiperisella kiväärillä hotellin aulaan olisi itsemurha – ja varmistaisi Aino Määtän kuoleman.

Hän tarvitsi kirurginveistä, ei lekaa.

Ohjastettuaan Toyotan ground zerolle, Seppo palasi autotalliin ripein askelin. Asekaapin takaosassa, omassa pehmustetussa salkussaan, lepäsi ase, jota harva piti sotilaskäyttöön sopivana, mutta jonka Seppo tiesi olevan korvaamaton tietyissä tilanteissa.

Ruger Mark IV .22LR, varustettuna integroidulla äänenvaimentimella.

Seppo punnitsi asetta kädessään. Se oli pitkä, jopa kömpelön oloinen musta putki, joka muistutti enemmän pneumaattista työkalua kuin pistoolia. Sen ergonomia oli kaukana Glockin käytännöllisyydestä, ja sen vetäminen kotelosta vaati tilaa. Mutta sen valttikortti oli ääni – tai sen puute. Subsoonisella patruunalla aseen laukaus oli hiljaisempi kuin oven paiskaaminen. Se oli "Hush Puppy", koiranlopettaja, jolla pystyi sammuttamaan valvontakamerat, vahdissa olevat koirat tai yksittäiset vartijat ilman, että viereisessä huoneessa havahduttiin.

Hän sujautti Rugerin kainalokoteloon, joka jäi flanellipaidan ja takin alle piiloon. Se painoi, mutta se oli rauhoittava paino.

Varmuuden vuoksi hän otti mukaan vielä toisen erikoisuuden. Sveitsiläinen B&T (Brügger & Thomet) USW-A1.

Brügger & Thomet oli aloittanut uransa maailman parhaiden äänenvaimentimien valmistajana, ja se näkyi heidän aseissaan. USW oli pistoolikarbiini: pohjimmiltaan palveluspistooli, johon oli integroitu taittoperä ja kiinteä punapistetähtäin. Seppo ruuvasi aseen piippuun Impuls-IIA -vaimentimen.

Tämä ase oli kompromissi pistoolin koon ja kiväärin tarkkuuden välillä. Auton sisällä tai ahtaissa käytävissä se oli ylivertainen. Seppo pakkasi sen "tennismailalaukkuun" BCM:n viereen. Nyt hänellä oli vaihtoehtoja: äänetön, hiljainen ja äänekäs.

Hiluxin renkaat purivat asfalttia, kun Seppo suuntasi kohti Espoota ja Nuuksiota.

Hotelli Nuuksio

Nuuksion kansallispuiston laidalla sijaitseva hotelli oli outo näky. Parkkipaikalla oli vielä autoja – viikonlopun viettäjiä, turisteja – mutta tunnelma oli jännittynyt. Ihmiset pakkasivat tavaroitaan kiireisesti. Sähkökatko oli pimentänyt hotellin julkisivun, ja sisällä liikuttiin hätävalojen ja ikkunoista tulevan luonnonvalon varassa.

Seppo jätti auton hieman kauemmas, metsätien varteen, keula lähtösuuntaan. Hän käveli pääovelle rauhallisesti, "Grey Man" -roolissaan. Kädet taskuissa, katse hieman huolestuneena maahan luotuna, mutta silmät skannasivat ympäristöä jatkuvasti.

Ei vartijoita ovella. Ei poliisiautoja. Ei eristettyä aluetta.

Tämä oli huono merkki. Jos KRP olisi hakenut suojattavan virallisesti, paikalla olisi todennäköisesti vielä virkapukuista poliisia rauhoittelemassa siviilejä tai eristämässä kohdetta. Hiljaisuus tarkoitti ammattilaisia.

Seppo astui aulaan. Respassa nuori nainen yritti selittää jotain tuohtuneelle pariskunnalle, joka vaati rahojaan takaisin sähkökatkon takia.

Seppo käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän kiersi huomaamattomasti vastaanottotiskin päätyyn, missä sijaitsi hotellin turvallisuusvalvonnan näyttöpääte. Se oli pimeänä.

"Anteeksi," Seppo sanoi ja astui tiskin taakse. Hänen äänensä oli matala ja auktoriteettia uhkuva. "Olen turvallisuusalan konsultti, tarkistan järjestelmät sähkökatkon varalta."

Respan työntekijä oli liian stressaantunut kyseenalaistamaan miestä, joka näytti tietävän mitä tekee. "Öö, okei, mutta tuo kone ei toimi..."

"Ei hätää," Seppo sanoi. Hän kyykistyi pöydän alle. Siellä oli UPS-laite (keskeytymätön virransyöttö), joka piippasi varoittavasti akun loppumista. NVR-tallennin (Network Video Recorder) oli kytketty siihen.

Seppo veti taskustaan pienen näytön ja kytki sen suoraan tallentimen HDMI-porttiin, ohittaen pimeän päänäytön. Hän kytki myös oman "hiirensä" – pienen USB-tikun, joka sisälsi scriptin yleisimpien salasanojen murtamiseen. Mutta tällä kertaa sitä ei tarvittu. Salasanan lappu oli teipattu tallentimen päälle: admin / nuuksio2023.

"Klassikko," Seppo mutisi.

Hän kelaasi tallennetta taaksepäin.

Aikaleima: 10:42. (Tunti sitten).

Kuvassa näkyi hotellin aula. Pääovista astui sisään neljä miestä. Heillä oli yllään tummansiniset haalarit, taktiset liivit, joissa luki selässä isolla POLIISI, ja raskaat kypärät vizorilla. He liikkuivat määrätietoisesti, mutta eivät juosseet. Aseina heillä oli MP5-konepistoolit – mikä oli outoa, sillä KRP:n Karhu-ryhmä oli siirtynyt jo vuosia sitten AR-pohjaisiin kivääreihin.

Jokin videossa tuntui olevan pois paikaltaan. Sepon harmaa massa työsti asiaa tovin jos toisenkin. Viimein, hän ymmärsi. Aseet eivät olet Hecklerin tuotantolinjoilta, vaan ne ovat turkkilaisen MKE:n kopio legendaarisesta, rullahidasteisesta saksalaiskonepistoolista. AP5-nimellä tunnettu klooni on tuotettu H&K:n muoteilla, mutta viimeistely ei yllä saksalaiselle tasolla. Yksityiskohta, jonka vain asiantuntija huomaisi, huomasi Seppo kehaisevan itseään

Miehet menivät suoraan hisseille. Viisi minuuttia myöhemmin he palasivat. Keskellä ryhmää käveli nainen. Professori Aino Määttä. Hänellä oli yllään neule ja farkut, ja hän puristi rintaansa vasten kannettavan tietokoneen laukkua – "Mustaa salkkua".

Aino ei näyttänyt olevan paniikissa, vaan hämmentynyt. Yksi "poliiseista" piti häntä kevyesti kyynärvarresta. Se näytti saattamiselta, ei pidätykseltä. Zaslon oli tehnyt työnsä siististi: rouva professori, teihin kohdistuu uhka, tulkaa mukaamme turvaan.

Ryhmä poistui sivuovesta, ei pääovesta.

Seppo vaihtoi kamerakulmaa parkkialueelle. Siellä odotti kaksi mustaa Volkswagen Transporteria. Tummennetut lasit. Ei rekisterikilpiä, tai ne olivat niin likaiset, ettei kamera erottanut niitä. Miehet lastasivat Ainon takimmaiseen autoon. Saattue lähti liikkeelle rauhallisesti, kääntyen oikealle, kohti Brobackantietä.

Seppo irrotti laitteensa. Tunti. Heillä oli tunnin etumatka.

Hän käveli ulos sivuovesta, samaa reittiä kuin sieppaajat. Hiekkapihalla näkyi renkaanjälkiä. Seppo kyykistyi. Renkaat olivat raskaat, maastokuvioiset. Mutta kiinnostavampaa oli se, että toisen pakettiauton oikea takarengas oli hieman vajaa – se jätti leveämmän, epämääräisemmän jäljen soran reunaan.

Seppo nousi ylös ja kaivoi vanhan Nokian puhelimensa. Hän kirjoitti viestin, joka ei mennyt Pekka Hirtelälle, vaan numeroon, joka oli koodattu SIM-kortin muistiin vain nimellä "Huolto".

Viesti: "Kissa on ulkona. Suunta itä. Seuraan jälkeä. Koodi: Riekko."

Riekko. Se tarkoitti: Kohde on vihollisen hallussa, mutta elossa. Takaa-ajo alkaa.

Seppo juoksi Hiluxille. Hän heitti flanellipaidan takapenkille ja veti ylleen taktisen liivin, jonka oli ottanut kassista. Grey Man -vaihe oli ohi. Nyt hän oli metsästäjä.

Hän käynnisti auton ja käänsi keulan kohti renkaanjälkiä. Zaslon oli ammattimainen, mutta he olivat vieraalla maaperällä. Seppo tunsi Uudenmaan pikkutiet kuin omat taskunsa. Ja hän tiesi, että raskaasti lastattu pakettiauto, jossa on vajaa rengas, ei aja rallia soratiellä.

Hänellä oli mahdollisuus.

Skenaarioharjoitus 3: Luku 3 - Harmaa mies

Seppo laski puhelimen pöydälle. Näyttö pimeni, ja samalla Sepon maailma jakautui kahtia: entiseen elämään ja nykyhetkeen. Adrenaliini ei ryöpsähtänyt, se virtasi hitaasti ja viileästi, terävöittäen aistit. Hän oli harjoitellut tätä mielessään satoja kertoja, mutta simulaatio on aina eri asia kuin todellisuus.

Tilanneanalyysi

Seppo seisoi "tilannehuoneessaan" ja tuijotti seinällä olevaa Uudenmaan karttaa. Hän pakotti itsensä tekemään nopean OODA-kierroksen (Observe, Orient, Decide, Act).

Havainto: Sähköverkko alhaalla. Ilmatilassa viholliskoneita. Hallitus on siirretty (Hirtelän viesti). Kansa on vielä epätietoinen, mutta paniikki alkaa tunnin sisällä, kun GSM-verkot ruuhkautuvat tai kaatuvat.

Orientointi: Suomi on harmaassa vaiheessa. Sota ei ole virallisesti alkanut (ei sodanjulistusta), mutta kineettinen toiminta on käynnissä. Viranomaiset ovat sidottuja omiin protokolliinsa. Seppo on ”vapaa radikaali”, itsenäinen toimija, jonka tehtävä on tukea valtiojohtoa ohi byrokratian.

Päätös: Ei univormua. Ei avointa voimannäyttöä. Liikkuminen vaatii Grey Man -statusta. Hänen täytyy näyttää tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä, joka on matkalla mökille tai kotiin, ei erikoisjoukkojen sotilaalta. Jos hänet pysäytetään (oli kyseessä poliisi tai vihollisen soluttautuja), hän ei saa herättää huomiota.

Toiminta: Varustautuminen, tiedonhaku, siirtyminen.

Varustautuminen: Näkymätön sotilas

Seppo palasi autotallin asekaapille. Hän sivuutti raskaat taisteluliivit ja M05-maastopuvut. Ne huusivat "ammu minut ensin".

Hän puki ylleen tummanharmaat, teknisestä kankaasta tehdyt reisitaskuhousut (Fjällräven, ei taktinen brändi), merinovillapaidan ja sen päälle väljän, ruudullisen flanellipaidan. Jalkaan vaelluskengät.

Suojavarustus: Flanellipaidan alle hän puki ohuen, pehmeän suojaliivin (NIJ IIIA). Se pysäyttäisi pistoolikaliiperin luodit ja sirpaleet, mutta ei näkynyt päällepäin. Raskaampi levynkantolaite (Plate Carrier) keraamisine levyineen meni varustekassiin.

Aseistus (Piilotettu):

Vyöllä: Glock 17 Gen 5. Ase oli IWB-kotelossa (Inside the Waistband) housujen kauluksen sisäpuolella, oikealla lantiolla. Paidman helma peitti sen täydellisesti. Kaksi varalipasta vasemmassa taskussa.

Laukussa: Seppo otti hyllyltä Wilsonin tennismailalaukun. Se oli täydellinen hämäys. Sisään ei kuitenkaan mennyt maila, vaan BCM MCMR 11.5" -kivääri. Se oli AR-15 -pohjainen, lyhytpiippuinen ja kevyt. Hän taittoi aseen perän ja irrotti äänenvaimentimen, jolloin ase mahtui laukkuun. Mukana oli neljä 30 patruunan lipasta ja kompakti Aimpoint T-2 -punapistetähtäin. "Kukaan ei pelkää tennispelaajaa," Seppo mutisi sulkiessaan vetoketjun.

Muu varustus:

IFAK (Ensiapupakkaus): Kiristysside (CAT) nilkassa sukan alla, toinen reisitaskussa.

Viestivälineet: Kaksi puhelinta. Oma älypuhelin (suljettu Faraday-pussiin jäljityksen estämiseksi) ja vanha "tyhmä" Nokia, jossa oli prepaid-kortti. Lisäksi kryptattu käsiradio (Hytera), joka oli ohjelmoitu viranomaisverkosta erilliseen, Hirtelän kanssa sovittuun taajuushyppelyverkkoon.

Käteinen: 2000 euroa pieninä seteleinä. Kun kortit eivät toimi, käteinen on kuningas.

Ajoneuvo: Harmaa työjuhta

Seppo avasi autotallin nosto-oven manuaalisesti kettingistä vetämällä. Auringonvalo tulvi sisään ja osui Toyota Hiluxiin.

Se ei ollut musta, korotettu "taktinen" hirviö. Se oli vuoden 2015 malli, väriltään tylsän hopeanharmaa. Kyljessä oli haalistunut tarra: ”Järvi-Suomen Kiinteistöhuolto Oy”. Sepon pöytälaatikkofirma. Lavalla oli pressun alla työkalupakkeja, tikkaat ja muovisia saaveja.

Tämä auto pääsisi läpi tiesuluista, joissa armeijan ajoneuvot tai luksusmaasturit pysäytettäisiin.

Seppo heitti tennismailalaukun apukuljettajan jalkatilaan ja raskaamman varustekassin (jossa oli luotilevyt, kypärä, kaasunaamari ja sissimuonaa) takapenkille, "likaisten" haalareiden alle.

Hän tarkisti polttoaineen. Tankki täysi. Kaksi 20 litran jerrykannua lavan työkalulaatikossa.

Tehtävänanto: Kuollut brevlåda

Hirtelän viesti "Oispa kaljaa" oli vain herätys. Se ei kertonut mitä piti tehdä, vain että piti toimia. He olivat sopineet protokollan vuosia sitten, kun Venäjä valtasi Krimin.

Digitaalinen viestintä oli riski. Signalia saatettiin kuunnella, GSM-verkkoja kolmioida. Siksi he käyttivät menetelmää, joka oli vanhanaikainen mutta murtamaton: Dead Drop eli kuollut postilaatikko.

Sepolla ei ollut tarvetta tavata Hirtelää kasvoista kasvoihin – se olisi turvallisuusriski molemmille. Hirtelä oli Suomen halutuin mies, ja Seppo oli hänen salainen vakuutuksensa.

Kohde oli määritelty etukäteen koodilla "Sininen kolmio".

Se tarkoitti tiettyä sähkömuuntamoa Tuusulan ja Vantaan rajalla, lähellä Ruotsinkylän tutkimusmetsää. Se oli syrjässä, mutta sinne pääsi autolla. Muuntamon takana, maakaapelin suojaputkessa, oli valehteleva kivi. Ontto tekokivi, jonka sisällä oli vedenpitävä kapseli.

Siirtyminen

Seppo peruutti Hiluxin ulos. Hän ei kaahannut. Hän ajoi rajoitusten mukaan. Tiellä liikkui autoja, mutta liikenne oli vielä sujuvaa. Ihmiset ajoivat hieman normaalia varovaisemmin, kuin aistien ilmassa olevan jännitteen.

Radiossa Ylen kanavat olivat mykkiä, mutta paikallisradio Nova soitti mainoksia. Heillä oli oma varavoima, tai he eivät vielä tienneet, että maailma oli loppumassa.

Saapuessaan Ruotsinkylään Seppo ajoi muuntamon ohi pysähtymättä. Hän skannasi ympäristön. Ei muita autoja. Ei droneja ilmassa. Metsänreunassa koiranulkoiluttaja, mutta hän katsoi puhelintaan.

Seppo käänsi auton metsätien liittymässä ja palasi. Hän pysäytti auton, nousi ulos "tarkistamaan kuormaa", ja samalla liikkeellä hän käveli muuntamon taakse.

Hän kyykistyi, siirsi sammaleista kiveä ja ruuvasi sen pohjan auki. Käteen putosi pieni, teollisuustason USB-tikku.

Hän laittoi kiven takaisin, käveli autolle ja lukitsi ovet.

Kryptauksen purku

Hiluxin ohjaamossa Seppo kaivoi hansikaslokerosta vanhan, paksun Panasonic Toughbook -kannettavan. Se oli "air-gapped" – siinä ei ollut verkkokorttia, bluetoothia tai wifiä päällä.

Hän työnsi tikun koneeseen. Ruudulle aukesi salasanakenttä.

Salasana ei ollut kirjoitettu mihinkään. Se oli numerosarja, joka perustui Sepon ensimmäisen rynnäkkökiväärin sarjanumeroon ja Hirtelän edesmenneen vaimon syntymäpäivään. Seppo naputteli luvut.

Tiedosto aukesi. Se oli yksinkertainen tekstitiedosto.

OPERATIIVINEN KÄSKY: KULLERVO
PÄIVÄMÄÄRÄ: 20.08.
STATUS: PUNAINEN


TILANNE: Valtioneuvosto evakuoitu luolaan X.
Pääministeri turvassa.
Presidentti johtaa puolustusta.

UHKA:
Sisäpiirin tieto: FSB:n "Zaslon"-yksikkö on aktivoitu Helsingissä.
Heidän kohteensa ei ole hallitus, vaan Tieto.
He etsivät "Mustaa Salkkua".
Salkku sisältää Suomen puolustuksen erittäin salaista tietoa.
Jos he saavat sen, kykymme heikkenee.


TEHTÄVÄ:
Salkku on tällä hetkellä siviilihenkilöllä - syy toissijainen
Henkilö: Professori Aino Määttä.
Sijainti: Viimeisin havainto Nuuksion hotelli, Espoo.
Hän ei tiedä kantavansa salkkua (naamioitu tietokoneeksi).
Hänen henkivartijansa on eliminoitu 30 min sitten (hiljainen hälytys).


TOIMINTA:
1. Etsi Aino Määttä.
2. Turvaa salkku ja henkilö.
3. Vie heidät "Kylmään pisteeseen" (Sinun kotiisi/talliisi).
4. Odota noutoa.


VAROITUS:
Vihollinen on pukeutunut KRP:n valmiusyksikön varusteisiin.
Älä luota viranomaisiin Espoon sektorilla.

ONNEA.
- P.

Seppo veti tikun irti ja murskasi sen saappaansa korolla auton lattiamattoa vasten.

"Nuuksio," Seppo sanoi ääneen. "Ja valepoliiseja."

Hän katsoi viereisellä penkillä olevaa tennismailalaukkua. Harmaa vaihe oli ohi. Nyt alettaisiin pelata kovilla.

Hän käynnisti Hiluxin, kytki vedon päälle ja kasvatti kierroksia Hiluxin luottevana pidetyssä D4D-moottorissa. Radiossa alkoi juuri soida Maamme-laulu, mutta se katkesi rätinään. Sitten kuului hätätiedotteen sireeniääni.

Kriisi oli virallisesti tullut radioaalloille.

Skenaarioharjoitus 3 - Luku 2: Pyhäpäivän rutiinit

Autotallissa tuoksui aseöljy, kuiva betoni ja hienoinen häivähdys koivuklapien tuohta. Se oli tuoksu, joka rauhoitti Seppoa enemmän kuin mikään muu maailmassa. Se oli järjestyksen tuoksu kaaoksen keskellä.

Seppo istui vanhan, tukevan työpöytänsä ääressä. Hänen edessään oli tarkka rivi pahvisia patruunarasioita: Sako Speedhead, 7.62x53R. Suomalaista laatutyötä, tarkoitettu alun perin ratakäyttöön ja linnustukseen, mutta Seppo tiesi niiden toimivan myös toisenlaisessa käyttötarkoituksessa, jos tilanne niin vaatisi. Hänen kätensä liikkuivat automaattisella, vuosikymmenten hiomalla rutiinilla. Hän avasi pahvirasian, kaatoi patruunat kämmenelleen ja ladoi ne vihreään, metalliseen M2A1-patruunalaatikkoon.

Kling, kling, kling.

Metalli vasten metallia. Ääni oli meditatiivinen.

Harva siviili ymmärsi, miksi patruunoiden poistaminen alkuperäispakkauksista oli kriittistä pitkäaikaissäilytyksessä. Pahvi ja paperi olivat orgaanisia materiaaleja. Ne imivät itseensä ilmankosteutta kuin sieni. Vuosien saatossa tuo kosteus alkaisi reagoida messingin kanssa, aiheuttaen hapettumista, verdigristä, joka voisi pahimmassa tapauksessa jumittaa aseen syöttöhäiriöön juuri silloin, kun laukauksen on lähdettävä. Lisäksi pahvissa käytetyt hapot saattoivat syövyttää hylsyjä. Seppo ei ottanut riskejä. Hänen varastonsa oli suunniteltu kestämään vuosikymmeniä, ei vain seuraavaan hirvijahtiin.

Jokaiseen täyteen metallilaatikkoon hän pudotti pussillisen silikageeliä kosteudenpoistajaksi, sulki tiiviin kumitiivisteellä varustetun kannen ja napsautti salvat kiinni. Lopuksi hän teipasi laatikon kylkeen maalarinteipin palan, johon kirjoitti tussilla sisällön ja päivämäärän.

20.8.2026. 7.62x53R. 400 kpl.

Taustalla, pöydän nurkalla, vanha mutta uskollinen Tivoli Audion radio suolsi eetteriin Ylen ykköskanavaa. Oli sunnuntai, kello lähestyi puoltapäivää. Se tarkoitti Kansanradiota.

Seppo hymähti itsekseen, kun radioon pääsi ääneen nainen, jonka ääni värisi tuohtumuksesta.

”...ja minä en ymmärrä tätä nykyistä sapelinkalistelua ollenkaan! Miksi meidän pitää provosoida itäistä naapuria tuomalla niitä amerikkalaisia koneita tänne? Kyllä minun nuoruudessani osattiin neuvotella. Rauha rakennetaan puhumalla, ei aseilla. Pitäisi ymmärtää toisenkin osapuolen turvallisuushuolet, eikä vain sokeasti juosta Naton talutusnuorassa...”

Seppo pudotti viimeisen patruunan laatikkoon ja nojasi taaksepäin. Hän ei tuntenut vihaa naista kohtaan. Päinvastoin, häntä melkein huvitti. Oli tavallaan lohdullista, että maailmassa oli vielä ihmisiä, joilla oli varaa olla tuolla tavalla naiiveja. Se oli ylellisyyttä, jonka Seppo ja muutaman muun kaltaiset olivat heille kovalla työllä ostaneet.

”Kaikkea kansaa mahtuu,” Seppo mutisi ääneen ja otti hörpyn jo jäähtyneestä kahvistaan. ”Sinulla on oikeus mielipiteeseesi, rouva hyvä. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse huomata olevasi väärässä.”

Hän tiesi, että naisen maailmankuva perustui aikaan, jota ei enää ollut. Maailma oli muuttunut raaemmaksi, kyynisemmäksi ja nopeammaksi. Diplomatia ilman voimaa oli kuin musiikkia kuuroille – kaunista, mutta vailla vaikutusta.

Samassa autotalli pimeni.

Radio vaikeni kesken naisen vetoomuksen rauhanpuolustajien puolesta. Työpöydän loisteputket sammuivat napsahtaen. Ilmastointilaitteen hurina lakkasi.

Hiljaisuus oli täydellinen, mutta se kesti vain kaksi sekuntia.

Autotallin perältä, sähkökeskuksen suunnalta, kuului raskas KLONKS. Se oli ääni, jota Seppo rakasti: automatiikan kontaktori, joka erotti talon valtakunnanverkosta. Heti perään kuului invertterien vaimea, nouseva ininä.

Loisteputket välähtivät takaisin päälle, tosin aavistuksen himmeämpinä ennen kuin jännite tasaantui. Radio heräsi henkiin, tosin kanava oli hetkeksi kadonnut kohinaan ennen kuin digitaaliviritin löysi taajuuden uudelleen.

Sähkökatko.

Seppo ei hätkähtänyt. Hän vilkaisi kelloaan. 11:47. Aurinko paistoi ulkona kirkkaalta elokuun taivaalta. Hänen kiinteistönsä oli siirtynyt saarekkeeseen. Katon aurinkopaneelit tuottivat tällä hetkellä todennäköisesti noin 8 kilowattia tehoa, ja autotallin seinustalla olevat Powerwall-akut olivat täynnä. Talo pärjäisi omillaan helposti iltaan asti, ja jos kulutusta säännösteltäisiin, pitkälle seuraavaan päivään.

Silti, jokin häiritsi häntä.

Sähkökatkot eivät olleet harvinaisia haja-asutusalueella myrskyjen aikaan, mutta nyt oli tyyni, kirkas loppukesän päivä. Ei ukkosta, ei tuulta, ei lunta.

Seppo nousi tuoliltaan. Rutiinit olivat selkäytimessä. Vaikka aurinko paistoi, varautuja ei luota pelkkään onneen. Hän käveli autotallin takaovelle ja astui ulos auringonpaisteeseen.

Ilma oli lämmin ja seisova. Ampiaiset pörräsivät seinustalla olevien viinimarjapensaiden ympärillä. Seppo kiersi talon taakse, missä betonilaatan päällä seisoi säänkestävässä kotelossa järeä, 15 kVA:n dieselgeneraattori. Se oli hiljaa, kuten pitikin, sillä aurinkosähkö riitti kattamaan kuorman.

Seppo avasi generaattorin huoltoluukun ja kiersi polttoainetankin korkin auki. Mittatikku näytti vajaata täyttä. Hän haki vajasta keltaisen jerrykannun, jossa oli talvilaadun dieseliä – säilyvyyden vuoksi – ja kaatoi tankin piripintaan.

”Varmuus on paras vakuutus,” hän totesi taputtaessaan generaattorin kylkeä. Jos aurinko laskisi ja verkko ei palaisi, tämä kone pitäisi talon lämpimänä ja pakastimet kylminä viikkoja, kunhan dieseliä riittäisi. Ja Sepolla riitti. Maanalainen 3000 litran säiliö oli täynnä.

Hän palasi sisälle, mutta ei enää autotalliin. Hän suuntasi työhuoneeseensa, jota hän kutsui leikkisästi "tilannehuoneeksi". Se oli vuorattu kirjahyllyillä, mutta huomion vei nurkassa oleva työpiste. Kolme näyttöä, useita radiolaitteita ja skannereita.

Seppo istuutui ja herätti koneet. Internet toimi yhä – hänellä oli kuituyhteys, mutta varalla myös Starlink-satelliittilautanen katolla. Hän avasi Fingridin tilannekuvan.

Koko Etelä-Suomi hehkui punaisena.

”Kantaverkkovika,” Seppo luki ääneen. Ei tarkempaa tietoa. Mutta kartta kertoi karua kieltä. Katko ei ollut paikallinen. Se ulottui Helsingistä Tampereelle ja Turkuun.

Hän avasi toiselle näytölle Flightradar24:n ja MarineTrafficin. Ilmatila oli epäilyttävän tyhjä siviilikoneista. Transpondereita oli pimeänä. Merellä, Suomenlahdella, näkyi normaalia kauppaliikennettä, mutta reitit näyttivät... varovaisilta.

Seppo kytki päälle SDR-vastaanottimensa (Software Defined Radio). Näytölle piirtyi vesiputousnäkymä radiotaajuuksista. Hän skannasi viranomaisverkkoja (Virve oli salattu, mutta liikenteen määrän pystyi näkemään), ilmailutaajuuksia ja amatööriradioita.

Virve-taajuuksilla oli piikki. Tolpat olivat tapissa. Siellä puhuttiin nyt paljon, ja se salattu data virtasi vuolaana virtana. Ilmailutaajuuksilla oli hiljaista, liian hiljaista. Radioamatöörien toistimilla sen sijaan kävi kuhina.

”...onko teillä sähköt?” ”Pimeänä on, koko Vantaa.” ”Kuulin jysähdyksen, jossain Kehä III:n suunnalla...” ”Ei se mikään muuntaja ollut, se oli isompi.” ”Oletteko katsoneet uutisia? Yle ei näy...”

Huhut. Sodan ensimmäinen uhri on totuus, ja toinen on maltti. Seppo suodatti kuulemaansa ammattilaisen kyynisyydellä. Ihmiset panikoivat herkästi. Jysähdys voi olla rekan rengasrikko tai yliäänipamaus.

Mutta kokonaiskuva. Seppo piirsi sitä mielessään. Sunnuntaiaamu. Sorsastuksen aloituspäivä – paljon aseistettuja miehiä metsissä, mikä on sekä riski että voimavara. Laaja sähkökatko ilman sääsyytä. Epämääräiset havainnot ilmatilassa. Ja se radiossa aiemmin aamulla mainittu "ilmaliikennehäiriö", jota ei oltu tarkennettu.

Hän avasi selaimesta Telegramin. Tietyt OSINT-kanavat (Open Source Intelligence), joita hän seurasi. Siellä oli kuvia. Suttuisia, kännykällä otettuja videoita Hangon edustalta. Savujanoja taivaalla. Joku väitti nähneensä putoavan koneen. Toinen kuva näytti rannikkovartioston aluksia täydessä vauhdissa, aallot vaahdoten.

Yksi video pysäytti Sepon. Se oli kuvattu veneestä. Taustalla kuului jylinää, ja taivaalla näkyi siluetti. Se ei ollut matkustajakone. Se oli iso, raskas ja tumma. Ja sen vierellä lensi pienempiä, nopeita nuolenkärkiä.

Seppo tunsi kylmän väreen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hän oli nähnyt tuon siluetin oppikirjoissa. Tupolev. Raskas pommittaja tai ohjuslavetti.

”Ei helvetti,” hän kuiskasi. ”Se on alkanut.”

Tämä ei ollut harjoitus. Tämä ei ollut "hybridivaikuttamista" tai "kiusantekoa". Raskas kalusto Suomen ilmatilassa tarkoitti vain yhtä asiaa.

Puhelin pöydällä värähti. Se ei ollut tavallinen viestiääni, vaan nimenomaan Signal-sovelluksen merkkiääni, jonka Seppo oli asettanut vain harvoille ja valituille kontakteille.

Hän käänsi puhelimen näyttöä.

Lähettäjä: Pekka H.

Pekka Hirtelä. Pääministerin kansliapäällikkö. Mies, jonka kanssa Seppo oli jakanut teltan, hernekeiton ja muutaman varsin tukalan tilanteen rauhanturvaoperaatioissa Balkanilla 90-luvulla, ja myöhemmin toiminut harmaan alueen konsulttina, kun valtiovalta tarvitsi osaamista, jota ei löydy virallisista organisaatiokaavioista. Pekka oli mies, joka ei lähettänyt kissavideoita tai hyvän huomenen toivotuksia.

Viesti oli lyhyt. Kaksi sanaa.

”Oispa kaljaa.”

Seppo tuijotti näyttöä. Maallikolle viesti olisi vaikuttanut harmittomalta sunnuntaipäivän huokaukselta. Kaverusten väliseltä vitsiltä. Mutta heidän välisessään, vuosikymmeniä sitten sovitussa koodistossa se tarkoitti jotain aivan muuta.

Se ei tarkoittanut janoa. Se ei tarkoittanut illanviettoa.

Se tarkoitti: Tilanne on eskaloitunut hallitsemattomaksi. Viralliset kanavat ovat kompromettoituneet tai liian hitaita. Siirryimme juuri Defcon 1 -tasolle. Toimi itsenäisesti sovitun suunnitelman mukaan. Olet aktivoitu.

Seppo laski puhelimen hitaasti pöydälle. Hän ei vastannut viestiin. Kuittausta ei tarvittu, se olisi vain turha riski tietoliikenteessä.

Hän nousi tuolistaan. Hänen liikkeensä eivät olleet enää verkkaisia sunnuntaipäivän askareita. Ne olivat tarkkoja, taloudellisia ja nopeita.

Hän käveli eteiseen ja lukitsi ulko-oven turvalukon. Sitten hän palasi autotalliin. Hän katsoi pahvilaatikoita, joita oli vielä muutama jäljellä. ”Ne saavat odottaa,” hän sanoi hiljaa tyhjälle huoneelle.

Hän käveli autotallin perälle, siirsi sivuun raskaat talvirenkaat ja avasi niiden takana olevan vahvistetun teräskaapin. Sisällä lepäsi mattamustaa terästä ja komposiittia. Hänen työkalunsa.

Kansanradio oli vaiennut hetki sitten kokonaan, kun lähetysmastoista oli todennäköisesti loppunut varavoima tai ne oli kytketty alas. Talossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota rikkoi vain jääkaapin vaimea hurina, joka sai voimansa katolta, auringosta.

Seppo veti syvään henkeä. Maailma ulkona oli ehkä suistumassa raiteiltaan, mutta täällä, tässä talossa, tässä linnakkeessa, Seppo oli valmis.

Oli aika lopettaa leikkiminen ja alkaa tehdä töitä.

Skenaarioharjoitus 3 - Osa 1: Mitä helvettiä?

Skenaarioharjoitus 3 - Osa 1: Mitä helvettiä?

Olemme ehkä varautuneet moniin ongelmiin, mutta usein varaudumme niihin asioihin, joihin uskomme. Tämän mahdollisuuden varjopuolena on se, että omista oletuksistamme lähtien emme välttämättä tule miettineeksi kaikkia vaihtoehtoja.

Varautujien Skenaarioharjoitukset vastaavat juuri tähän. Blogissa tullaan lähitulevaisuudessa julkaisemaan 25-osaisen blogisarja, jossa kuvataan 25 erilaista skenaariota.

Skenaariot ovat kestoltaan 1-5 blogipostausta, jotka ilmestyvät eri aikoihin. Skenaario pyrkii kertomaan ajallisesti tapahtumien etenemistä. Lukiessasi postauksia, voit mahdollisesti hymähdellä tai miettiä ja kommentoida, miten toimisit skenaarion tilanteessa niillä tiedoilla, joita sinulla on käytettävissäsi. Myöhemmin, kun tilanne etenee, voit miettiä, osuitko oikeaan.

----------

Perjantai on viikon paras päivä.

Ainakin jos kysyy Alkon kirjanpitäjältä. Suomalaiseen luterilaiseen työmoraaliin kuuluu kyllä kova työnteko, mutta kova työnteko vaatii vähintään yhtä kovat huvit.

Juuri näille hupipoluille myös Seppo asteli tavallista keveämmin askelin. Talviloma oli ammattisotilaalla vähän erikoiseen aikaan, milloin nyt sattuikaan päällikkö sitä myöntämään. Tänä vuonna Seppo oli saanut kiristettyä kapteenilta erityislomaa 20-vuotisen virkauransa vuoksi myönnetyn lisälomaviikon avulla.

Marraskuu saattoi olla vähän outo valinta talvilomaksi – laskettelurinteet eivät olleet vielä auki ja syyslomat olivat vasta takana päin. Massasta poikkeaminen ei kuitenkaan haitannut Seppoa, joka oli aina pitänyt omia polkujaan massavaihtoehtoja parempana.

Peruskoulun jälkeen maanviljelijän töitä tehnyt Seppo ei voinut ylpeillä akateemisellä opintorekisterillä, mutta sitäkin enemmän hän oli elämänsä aikana tehnyt töitä. Työ oli lopulta vaatettanut hänet ja siinä samalla vaimon ja kaksi nyt jo aikuiseksi ehtinyttä lasta. Maatöiden jälkeen ura oli jatkunut ensin rakennuksilla, sitten rekkamiehenä ja myöhemmin – vastahakoisesti suoritetun palveluksen jälkeen – yllättäen Puolustusvoimilla, joihin metsästystä harrastaneen Sepon taitopaletti oli sopinut loistavasti. Raha ei haise, hän muisti tuumineensa, mutta vuosien aikana pahimmat asennevammat Suomen asevelvollisuusarmeijaa kohtaan olivat valuneet pois. Ketjutettujen määräaikaisuuksien jälkeen käyty opisto oli siunannut mielekkään työn sissikouluttajana. Palkalla ei menty kuuhun, mutta Seppo viettikin aikaansa lähinnä kotona ja mökillään.

Ylellisyys ja luksus eivät olisi olleet ensimmäisiä sanoja joilla Sepon harvalukuiset ystävät olisivat kuvanneet Jyväskylän maalaiskylässä syntynyttä 54-vuotiasta erämiestä. Päinvastoin – Seppoa tuskin löytyisi samasta sanakirjastakaan näiden termien kanssa.

Rankka työ vaatii rankat huvit. Korkin Seppo pisti kiinni jo kuusi vuotta sitten. Liian myöhään, sillä kosteiden lomien vuoksi vaimo ja lapset eivät enää jaa samaa taloutta. Tarpeeksi aikaisin säästämään hengen ja pidentämään elämää, Seppo lohduttaa itseään. Vanhan vitsin mukaan viina kaataa enemmän sotilaita kuin vihollisen luodit. Vitsi on niin tosi, että huumori jää totuuden alle.

Marraskuun lopussa luonto on kauneimmillaan. Ensimmäiset Pohjois-Karjalaiset pakkasyöt nitistävät hirvikärpäset ja jäätynyt metsämaa on ennen lunta helppokulkuista. Valoa riittää vielä luonnosta nauttimiseen, mutta tilanne muuttuisi pian. Sepolle valoisan tunnit riittivät, sillä sähköttömässä erämökissä hän nautti erityisesti makuukammarissa lukemisesta – sekin oli parasta kolmen kynttilän varjoissa.

Marraskuun lopussa neljän viikon kesäloma oli lopussa. Lapsista syntymäpäivälahjaksi saatu Android-älypuhelin oli uuvahtanut jo ensimmäisen päivän jälkeen, mutta mitäpä älypuhelimella tiettömän taipaleen takana tekisi sen enempää kuin älyttömälläkään.

Vaikka Seppo ei halunnut sitä itselleen myöntää, suloisat lomapäivät erämökissä olivat lähestymässä loppuaan. Paluu töihin koittaisi ensi viikolla, samalla hetkellä kun puhelin alkaisi piristä, uutiset kulkea ja varusmiehet töhöillä.

Seppo valitsi aikanaan mökkinsä paikan järven perusteella. Etäinen kookas järvi oli Sepon valinta erityisesti siksi, että se ruokkisi perhettä myös siinä tapauksessa, että töistä tulisi potkut ja elämä koittelisi muutenkin. Tietyssä mielessä Seppo oli siis kotisurvari.

Jokasyksyiseen erämökin säilömistoimenpiteisiin kuuluivat roskien poltto, veneen suojaus ja mökin ikkunoiden naulaus. Erämökki kuin erämökki, vandaaleja liikkuu kaikkialla. Tällä kertaa normaali prosessi jäi kuitenkin kesken, sillä suojakehikoita varastosta kaivanut Seppo kuuli kesken työnsaran ihmisten juttelua.

Mökkinsä takaa kuuluvan puheenparren etäisyys väheni. Seppo oli saamassa vieraita, joita hän ei odottanut. Vaikka Seppo oli kouluttajan oikeastaan asiakaspalvelija, pohjimmiltaan hän oli erakkoluonne. Vaikka luonteeseen en toisaalta mahtunut lainkaan ihmisvihaa, ura Puolustusvoimissa oli selkeästi näyttänyt ihmisolennon geneettiset taipumukset lajivihaan. Vaikka Seppo ei sitä toimiessaan miettinyt, mahdollisesti juuri tämä fakta sai hänet varmistamaan lonkalla kulkevan, lähinnä yllättävää karhuhavaintoa vastaan suunnatun .45ACP-pistoolin läsnäolon.

Colt M1911 -mallin mukaisesti valmistettu siviiliase oli ollut Sepolla kymmeniä vuosia. Hyvällä pidolla ja säännöllisellä huollolla sen kunto oli mitä mainioin. Osumiskyky oli tosin hieman arvoitus, sillä viime aikoina aikaa harjoittelulle ei ole juuri ollut.

Ensireaktio hävetti Seppoa, tilanteen tajuttuaan hän hellitti otteensa pistoolikahvasta ja lähti rohkeasti kohti lähentyvää ääntä. Kukaties eksyneitä marjastajia tai alueen uuden sukupolven metsästäjiä.

Epäluulonsa taka-alalle pakottaneen Seppo Ripasen elämässä mikään ei ollut tapahtunut niin nopeasti kuin seuraava 45 sekunnin aikajakso.

Kulman takaa tulijoita tervehtinyt Seppo oli ehtinyt tajuta vain vasaralla naamana isketyn yllätyksen: tulijajoukko oli kolmen hengen ryhmä, joka kantoi 5.45-kaliiberin AK-74-kivääreitä, Venäjän federaation maastokuviota ja sissitoiminnastakin tuttua suurta rinkkaa.

Tämä yksityiskohta ei sinällään olisi aiheuttanut ihmetystä suurempaa reaktiota, mutta tulijoiden aggressiivinen käytös ei jättänyt tulkinnan varaa. Ensitöikseen kiväärinsä Seppoon suunnannut ryhmä oli liikkeillä pahoin aikein: sen olisi todennut ilmasta sokeakin tarkastelija.

Sepon aivot toimivat vanhat sissikouluttajan herkistynein refleiksein. Harmaalla aineella kesti sekunti huomata ja analysoida tulijoiden aggressiivisuus aseiden kanssa, aivosoluilla kaksi sekunti lisää tajuta hengenvaara ja käsillä 2,5 sekunti enemmän vetäistä M1911-pistooli lonkkakotelosta ja suunnata kolme luotia jokaista tulijaa kohtaan.

Tilanne oli ohi ennen kuin kukaan kertoi tilannetta Sepolle. Vanha koulutus toimi ja lihasmuistiin tuhansien toistojen myötä iskostuneet liikkeet toimivat ilman hienomotorista kontrollia. Painava mutta hidas .45ACP -kaliiberin luoti teki sekunneissa tyhjäksi kolmen ihmiskohtalon unelmat tulevaisuudesta.

Sepon edessä makasi kolme kuollutta metsästäjää.

Seppo lyyhistyi samalla maahan epäuskoisena. Hän ajatteli elämänsä olevan ohi. Seuraavassa hetkessä hänet raahattaisiin oikeusistuimeen kolmen venäjäläisen metsästäjän murhasta. Vaikka vankilat ovat Suomessa laadukkaita, sielu kuolee niissä tylsyyteen.

Itsesäälin keskeltä Seppo nousi takaisin tilanteen tasalla. Ilmiön syynä oli tilanteen yleiskatsaus: jokin ei ollut kunnossa. Metsästäjien aseet olivat uusia, yhdessä oli laadukas lämpöoptiikkaa ja kaikilla oli mukanaan kalliit sotilasradiot.

Seppo teki päätökset, eikä aikaillut. Hän juoksi epätoivoisen miehen vimmalla lähimmälle tielle kolmen kilometrin päähän ja ajoi ojanpenkkaan jätetyllä autollaan lähimmälle huolto-asemalle. Miksi hän teki näin, ei ollut täysin selvää hänelle itselleenkään. Ehkä hän ei aikonut jäädä kiinni, ehkä hän halusi tarrata siihen loputtoman epätodennäköiseen tapahtumaan, että hän oli koko elämänsä harjoitellun epätodennäköiseen hyökkäykseen, joka nyt todennäköisesti oli tapahtunut.

Näky oli lohduton ja tuki sielun nurkassa piilevää toivoa siitä, että ei olisi murhaaja vaan sotilas. Ajatus toi toivoa, sillä se tarkoittaisi että hän ei olisi murhaaja – sitä hän ei olisi koskaan itsestään uskonut. 30-vuotinen ura sotilaana oli valmistellut hänen ihmisen hengen riistoon, mutta ei sen henkiseen puoleen.

Seppo ehti miettiä sotaoikeutta ja sotilaiden isiään kaipaamaan jääneiden pikkutyttöjen ilmeitä. Itkeviä leskiä ja kaikkea sitä aiheuttamaansa surua.

Entisen ABC-aseman loistelias rakennus oli raunioina. Kantatiellä sen vierellä oli tonneittain metalliromua. Miehistönkuljetusvaunuja, kuorma-autoja ja tankkeja.

Näky antoi Sepolle lohtua siitä, että toinen vaihtoehto olisi ollut vielä huonompi. Myös hänellä oli tytär, vaikka pellavaiset pikkutytön prinsessakutrit olivat jo aikaa sitten vaihtuneet aikuisen naisen määrätietoisesti muotoiltuun hiuksistoon. 

Seppo lyyhistyi maahan ja suojautui rakennukseen miettien, näkikö unta. Viimeisen neljän tunnin tapahtumat eivät muodostaneet mitään järkevää jatkumoa.

Hän ei tiennyt mistään mitään – hän tarvitsi tietoa suunnitelmaan. Hänellä ei ollut resursseja – niitä tarvitaan heti. Kokeneen sissikouluttajan aivot oli koulittu ajatusmaailmaan, jonka mukaan pärjätä pitää omillaan. 

Kysymykset täyttivät mielen.

Oliko Suomessa syttynyt sota? Mitä helvettiä nyt pitäisi tehdä? Missä rakkaat ovat? Miten sammuttaa rivakan lenkin tuottama jano?

Seppo mietti kuumeisesti mutta asiat eivät olleet mustavalkoisia. Sotilaana hän oli tottunut käskyihin joita toteuttaa, mutta nyt käskyjä ei ollut.

"Keksi jotain Seppo, saatanan runkkari. Suunnitelma - idea - toiminta!"

Hengitys tasaantui ja Seppo ehti pohtia asioita. Pää oli koulutuksesta huolimatta sekainen ja ajatukset harhailivat kuin humalainen vappubileissä. Ei ollut helppoa miettiä seuraavia askeleita samalla kun tajuaa, että saattaa olla paraikaa kohdettaan etsivän tarkka-ampujan tähtäimessä.

Seppo antoi itselleen vielä sekunnin, laittoi silmänsä kiinni ja hengitti rauhallisesti. Valituissa Paloissa kerrottiin aikanaan sen poistavan turhaa stressiä ja rauhoittavan mieltä. Seppo muistaa lukeneensa asiasta anopin kesämökin paskahuussissa.

Olisipa hän nytkin anoppilassa. Ajatuksen mielettömyyden huomattuaan Seppoa nauratti, vaikka naurun aihetta ei oikeasti ollut.

Huono päätös nyt hukkaisi aikaa. Sitä ei ollut.

Suunnitelma.

Tarvittiin suunnitelma.